Näin vuoden vaihtuessa on mukava pysähtyä ja kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kehuneet blogiani. Erityisesti haluan pysähtyä kiittämään kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kysyneet, että kannattaisiko sinne blogiin joskus kirjoittaakin jotain.

Kyllä kai.

Päätin siis käydä läpi hiukan kulunutta vuotta. Päätin hoitaa homman haastattelumuodossa, ikään kuin joku olisi oikeasti haastatellut minua koska ensinnäkin siitä tulee hieno fiilis (vähän niin kuin olisi oikeasti kuuluisa ja kiinnostava) ja toiseksi siksi, että tajusin juuri, että kun kirjoittaa blogimerkinnän haastattelumuodossa, ei kappaleita tarvitse sitoa toisiinsa mitenkään. (Minkä minä sille voin, jos "haastattelija" rönsyilee eikä ajattele kokonaisuutta?!)

Olen tyytyväinen itseeni.

Otin tämän kuvan itsestäni kun vietin viimeistä iltaani 33-vuotiaana.

Moi, Sisko! Kiva, kun tämän haastattelun tekeminen onnistui.

Joo, tämä ei ollut mikään ongelma. Tulin juuri töistä kotiin ja tässä on hiukan vapaa-aikaa ennen kuin menen sänkyyn makaamaan.

Hieno juttu! Mennään suoraan asiaan, ihmisethän ei jaksa lukea mitään pitkiä blogimerkintöjä ja kun sulla ei ole kovin hääviä kuvitustakaan tähän juttuun, niin varmaan on parempi, ettei jäädä jaarittelemaan.

Tämä sopii minulle. Kysy! Olen aina unelmoinut, että joku haastattelisi minua!

No niin. Ihmiset sanoo, että 2016 oli hirveä vuosi. Mitä mieltä olet tästä?

Tämä on kiinnostava ja hyvin muotoiltu kysymys, ihan kuin olisit haastatellut ihmisiä aiemminkin! Sinusta tulisi varmaan hyvä toimittaja!

En sanoisi, että 2016 oli hirveä vuosi, ainakaan läpeensä hirveä. Yhteen vuoteen mahtuu niin paljon kaikenlaista, että olisi kohtuutonta (minulta) leimata koko vuosi kamalaksi. Ja tämä vastaus on henkilökohtainen, koska oletan, että halusit kuulla juuri minun vuodestani. (Vai halusitko? En tiedä. Kysymyksesi ei ollut sittenkään kovin hyvin muotoiltu. Ehkä sinun ei kannatakaan harkita uraa toimittajana?)

Kun olen seurannut keskusteluita vuoden 2016 kirouksesta, on niissä yleensä mainittu David Bowien tammikuinen kuolema. Ymmärrän sen, mutten voi sanoa kokeneeni itse niin, että alamäki alkoi Bowien kuolemasta. Se on vähän outoa, koska rakastan David Bowieta. (Vai pitäisikö se taivuttaa "Bowiea?" No, eipä tuo minun ongelmani ole, sinä varmaan selvität nimen oikean kirjoitusasun kun oikoluet tätä tekstiä.)

Joskus julkkisten kuolemat koskettavat mua tosi paljon. Tämä saattaa johtua siitä, että harrastin pienenä nimmareiden keräilyä ja monet julkkikset nimmareineen muodostuivat minulle suorastaan pakkomielteeksi. (Jos haluat myöhemmin haastatella minua tästä harrastuksesta, annan haastattelun erittäin mielelläni. Voin kertoa tarinat niin Alice Cooperin, Bruce Dickinsonin kuin Eija Kantolankin nimmarin taustalla.)

Muun muassa prinsessa Dianan, Jorma Reinin, Michael Jacksonin ja Amy Winehousen kuolemat ovat saaneet mut vuosien aikana suunniltani, mutta David Bowien kuolemaan en osannut suhtautua oikein mitenkään. Odotin pitkään, että ”tajuaisin” David Bowien oikeasti kuolleen, ja että se herättäisi mussa jotain tunteita. Niin ei ole vieläkään käynyt. Ehkä en koskaan edes ajatellut David Bowien olevan ihminen siinä missä muutkin, en edes huolimatta siitä, että olin hänen keikallaan Helsingissä 1996. (Miten siitä voi olla niin kauan?!)

Kun menin ensimmäistä kertaa aikuisiällä New Yorkiin, oli tammikuu 2011. Haaveilin törmääväni moniin "suuren maailman" julkkiksiin. Pidin todennäköisenä, että joko Yoko Ono, Sarah Jessica Parker tai Taylor Swift kävelisivät vastaani Manhattanilla. Niin ei käynyt. (Näin vain Demi Mooren ja Bruce Willisin tyttären, Rumerin, kahvilassa syömässä bagelia. Ei sillä, että väheksyisin häntä, mutta kuitenkin.)

En missään vaiheessa New Yorkin matkaani ajatellut: "Tiedä vaikka kulman takaa tulisi David Bowie!"

Ja minä ajattelin silläkin matkalla jumalattomasti asioita.

Jos mietitään muita juttuja kuin Bowien kuolemaa, niin...

Maailman yleiset tapahtumat vuoden 2016 aikana voisin kuitata yhdellä lauseella: tein parhaani, etten lamaantunut kaiken äärellä.

Yritin piristää ihmisiä. Joskus onnistuin siinä, joskus en.

Muutin uuteen asuntoon.

Vuonna 2016 ajattelin yhä useammissa paikoissa, että täällä mä haluan olla sen sijaan, että olisin ajatellut: ”Miten täältä pääsee pois?”

Tutustuin mieheen, jonka kanssa aloin seurustella. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin suhteessa, jonka uskoin ihan oikeasti kestävän. Se oli uusi tunne! Olin onnellinen! Joten kun poikaystäväni jätti mut syyskuussa, en ajatellut:

”Tietysti tässä kävi näin.”

Ajattelin:

"Oho, okei, tämä on paskaa, MITÄ MÄ NYT TEEN?!"

Mitä sitten teit?

Yritin tavata mahdollisimman paljon ystäviäni, jotta muistaisin, miten monia mahtavia ihmisiä elämässäni on, vaikka tapahtuisi mitä. Avauduin about jokaiselle ihmiselle, joka kysyi kuulumisiani kadulla tai erehtyi olemaan online Facebookin chatissä. En ole varma, ymmärtävätkö kaikki, miten paljon jokaisella keskustelulla on ollut merkitystä. Toivottavasti. Jos eivät, niin toivon, ettet deletoi tästä haastattelusta editoinnin yhteydessä seuraavaa lausetta: Haluan kiittää ihmisiä siitä, että he ovat jaksaneet mua!

Hankin uuden terapeutin, jotta jokainen tuntemani ihminen ei olisi kirjoittanut puhelimeensa numeroni yhteyteen: "ENERGIASYÖPPÖ. ÄLÄ VASTAA."

Elvytin joogaharrastukseni. Muistin, miksi jooga on ainoa harrastus, jota en ole koskaan halunnut lopettaa.

Luin monta hyvää kirjaa, niin monta ja niin hyvää, etten enää ajattele joka päivä, että tässä asunnossa mut jätettiin. Ajattelen, että täällä olen lukenut Jessi Kleinin You'll grow out of it -kirjan ja tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi ja Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta -kirjan ja tuntenut itseni vähemmän hulluksi.

Aloin kirjoittaa ilman, että mietin koko ajan, miltä sen pitäisi kuulostaa ja mitä siitä voisi seurata.

Täytin 34 vuotta. Järjestin syntymäpäiväjuhlat, jotka saivat mut ajattelemaan samaa kuin onnistuneet syntymäpäiväjuhlat aina saavat: että olen tehnyt jotain oikein, kun tunnen niin monta hauskaa, fiksua ja ystävällistä ihmistä. Kaikki ne ihmiset tulivat juhliini, vaikka he tietävät, että mulla on taipumus saada juhlien alla marttyyrikilahdus, perua koko paska ja sitten kutsua heidät kaikki juhliin uudelleen. He toivat mulle lahjaksi rahaa, shampanjaa, risteilyjä ja giniä, vaikken odottanut heiltä mitään. (En oikeasti odottanut, vaikka vastasinkin Facebook-eventissä esitettyyn kysymykseen ”Mitä toivot lahjaksi?”, että shampanjaa ja ristelyitä, kiitos.) Halusin vain viettää aikaa kavereideni kanssa ja iloita siitä, että olen elossa.

Puhuin, puhuin ja puhuin. Kävin loppuvuodesta keskusteluita lukuisten ihmisten kanssa ja iloitsin niistä jokaisesta. Jokainen keskustelu, joka ei alkanut lauseella "Ehkä meidän pitäisi puhua tästä suhteesta", teki mut iloiseksi. Kun multa kysyttiin kaupassa, että haluanko kuitin, vastasin: "EI, MUTTA KIITOS KYSYMÄSTÄ!" Kun soittelin työasioita ja mulle sanottiin: "Kuule mua ei kiinnosta sun juttujasi kuunnella", vastasin: "SELVÄ! EI SE MITÄÄN! KIITOS JA HYVÄÄ PÄIVÄNJATKOA!"

Kävin leffoissa. Huomasin, että pystyn taas katsomaan elokuvia ilman, että miettisin koko ajan, mitä kirjoittaisin niistä. Se on ihanaa, ehkä jopa vielä ihanampaa kuin leffa-arvostelujen kirjoittaminen on. Tai en mä tiedä. Vaikea sanoa.

Tutustuin uusiin ihmisiin: sellaisiin, joita voin tervehtiä kadulla ja vaihtaa nopeasti kuulumiset ja sellaisiin, jotka vastaavat viestiin, jonka lähetän keskellä yötä kun kävelen elokuvateatterista kotiin paniikkikohtauksen kourissa. Molemmat ovat tärkeitä.

Aloin tehdä Annin kanssa podcastiä. Ihmisille, jotka eivät tiedä, mikä on podcast: kannattaa lukea tämä juttu. Siinä Olli Sulopuisto puhuu podcasteistä.

Itse kuuntelen podcastejä silloin kun haluan kuunnella jotain muuta kuin musiikkia ja haluan olla yksin, mutta kuitenkin tavallaan ihmisten seurassa.

Ihmisille, jotka haluavat tietää, miksi halusin itse tehdä podcastiä: Anni saa mut hyvälle tuulelle ja kun puhun Annin kanssa, nauran koko ajan. Halusin kuunnella Annia, koska hän teki mut iloiseksi ja koska kaipasin iloa elämääni ja koska ajattelin, että tästä voisi olla iloa muillekin ihmisille. Lisäksi rakastan puhumista ja podcastin nauhoituksen jälkeen muistin, miten kivaa on miettiä, miten mitäkin juttua voisi leikata. Se on meditatiivista. Tarkoituksenani on myös opetella se itse leikkaaminen, koska en ole tehnyt sitä vuoden 2004 jälkeen jolloin, SAANEN HUOMAUTTAA, valmistuin Laajasalon kansanopistosta RADIOTOIMITTAJAKSI. (Tästä puhutaan aivan liian vähän.)

Totta puhuen olin suunnitellut podcastin tekemistä jo aiemmin, mutta vasta kun tutustuin Anniin, aika tuntui oikealta.

Ja siis minähän en pakota ketään kuuntelemaan meidän podcastiä, mutta suosittelen kyllä ihmisiä tutustumaan podcasteihin ylipäänsä. Niillä on rauhoittava vaikutus.

Ei ketään kiinnosta sun podcast eikä sun ihmissuhteet. Kerro lisää siitä David Bowien keikasta!

Kertoisin, jos muistaisin, mutta hei, siitä on 20 vuotta! Muistan, että viereisellä penkkirivistöllä tanssi kaksi nuorta naista, jotka näyttivät vähän sekavilta, ja koska olin teini-ikäinen tyttö, jolla ei ollut elämää, ajattelin, että olispa upeeta olla aikuinen, sekaisin oleva David Bowie -fani. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, voin sanoa, ettei se nyt ehkä niin upeeta ole aina ollut, mutta päivääkään en vaihtaisi pois.

Selvä. Tässä nämä kysymykset olivat. Kiitos vastauksista.

Ei kestä kiittää. Laitatko mulle vielä jutun luettavaksi ennen kuin julkaiset sen? Olisi kiva lukea se vielä uusin silmin, ettei tarvitsisi hävetä itseään koko loppuelämäänsä.

Ei ole aikaa, tämä täytyy julkaista heti. Ihmiset ovat tähän aikaan vielä hereillä ja tämä on juuri sopiva julkaisuaika. Olen pahoillani.

Bloggaaja muisti bloginsa olemassaolon ja tajusi: "TÄÄLLÄKIN VOI AVAUTUA!"