Nutella teki minusta tän naisen

Aloin eilen muistella sitä, kuinka sekosin lapsena Nutellasta. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä voimakkaampi tunne minulle tuli siitä, että minun olisi syytä kirjoittaa Nutellasta.

Hasselpähkinä-kaakaolevite oli joskus iso osa elämääni.

Maistan Nutellaa ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Vanhempani haluavat matkustaa ulkomaille joka kesä. Joka kesä tulee ilta, jolloin isämme sanoo: 

"Huomenna on lähto, aletaan pakata!"

Silloin vanhempani ovat saaneet halvat laivaliput Ruotsiin. Seuraavana päivänä isä ajaa automme risteilyaluksen autokannelle. Ruotsista jatkamme matkaa Tanskaan. Vietämme Tanskassa yön tai pari ja ajamme Saksaan. Siellä tiet ovat erilaisia kuin Suomessa. Ne kiertelevät vuorilla ja vievät meidät tunneleihin ja niistä ulos. Isäni ja äitini polttavat tupakkaa auton ikkunasta. Veljeni ja minä nyrpistämme neniämme, katsomme vanhempiamme halveksuen ja olemme autuaan tietämättömiä kaikista niistä tulevista hetkistä, jolloin hengitämme itse savua keuhkoihimme ja ajattelemme, ettei meissä ole mitään vikaa.

Saksassa upeinta ovat ruokakauppojen vanukasvalikoimat. Ne ovat ehtymättömät. Syön vanukkaita kuin hullu. Tämä saattaa olla parasta aikaa elämässäni: En tiedä, että on olemassa kaloreita. Olen lapsi eikä ketään kiinnosta, olenko läski. Minä vain syön.

Istun puisella penkillä ja katson, kuinka pysähdyspaikalle tulee muita ihmisiä ja kuinka he lähtevät pois. Minun ei tarvitse huolehtia siitä, minne meidän perheemme on menossa. Luotan siihen, että isälläni ja äidilläni on suunnitelma. Tiedän, että heillä on. 

"Haluaisin toisen vanukkaan", sanon vanhemmilleni samalla äänensävyllä, jolla tilaan ruokaa ystävieni kanssa ravintoloissa vuosia, vuosia, vuosia myöhemmin. Se äänensävy on arvokas ja viestii siitä, että tiedän mitä tahdon ja aion saada sen.

Lähdemme taas liikkeelle. Automme kulkee eteenpäin silloinkin kun minä nukun. Minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mutta etenen kuitenkin. Minun ei tarvitse tietää yhtään mitään. Tina Turner, Michael Jackson ja Elton John laulavat radiossa. Kerran kun herään uniltani kysyn, olemmeko Tanskassa vai Ranskassa. 

Sillä, missä maassa olen silloin kun maistan ensimmäistä kertaa Nutellaa, ei ole merkitystä. Sen jälkeen kun olen maistanut Nutellaa, harvalla asialla on. Äiti levittää Nutellaa vaalean leivän päälle ja kun haukkaan sitä, Nutellaa tarttuu huuliini. Leivän kuori rapsahtaa ja hampaani painuvat ensin Nutella-kerrokseen, sitten kuohkeaan ranskanleipään. Kun alan purra, ne sekoittuvat suussani yhdeksi makeaksi ja tahmaiseksi mössöksi. Sellaista on Nutella ja siksi minä rakastan sitä. 

Me tuomme purkin Nutellaa kotiin Suomeen. Keksin alkaa levittää Nutellan alle margariinia, joka imeytyy ihanasti pehmoiseen leipään. Kokonaisuus on Kinder-munamainen ja minä olen sen kehittelemisestä ylpeä. Kun tulee syksy ja koulut alkavat, minä olen muuttunut. Kukaan ei sano sitä ääneen — vielä — mutta sekin päivä on tulossa.

Lauantaiaamuna minä menen satubalettitunnille kesätauon jälkeen ja vedän vaaleanpunaisen asun ylleni. Siihen on kiinnitetty pieni tutu. Alkulämmittelyyn kuuluu hyppelehtiminen pitkin salia kuten aina. Minä hypin ja silloin minä huomaan, etten ole sama ihminen, kuin ennen. Olen isompi kuin keväällä. Katson vartaloani enkä tunnista sitä omakseni. Minulla on tissit. 

Nutella on muuttanut minua.

Äiti hakee minut tunnin jälkeen. Istun auton etupenkille ja sanon hänelle, että haluan lopettaa satubaletin.

"Miksi ihmeessä?" äiti kysyy.

"Luulin, että tykkäät satubaletista."

"En todellakaan", sanon.

"Vihaan sitä."