Ajatuksia, joita Amy Winehouse -dokumentti minussa herätti

Kävin viime lauantaina katsomassa Amy-dokumentin Kino Engelissä. Kyseessä oli jokseenkin täydellinen ilta. Istuin Café Engelin sisäpihalla itsekseni ja odotin, että dokumentti alkaisi. Oli lämmintä vaikka kello oli melkein 23.00, join punaviiniä (24 cl koska olen 32-vuotias ja voin) ja kuuntelin mitä ihmiset ympärilläni puhuivat. (Jälkimmäinen onnistui, koska puhelimeni akku oli loppunut.) Takanani istui mies, joka sanoi seuralaiselleen: "Joo oon mä Facebookissa, mutta mä en kirjoita sinne juuri koskaan mitään henkilökohtaista. Miksi kertoisin yksityisistä asioistani ihmisille, joita en edes tunne kunnolla?" ja minä mietin, etten voisi koskaan sanoa noita kahta lausetta valehtematta. 

Mutta palataan Amyyn.

Sekosin Amy Winehousesta vuonna 2007 tai 2008, en muista tarkkaan kumpi vuosi se oli. Muistan kuitenkin, missä tilanteessa kuulin Amy Winehousea ensimmäistä kertaa. Olin ystäväni Matin luona Töölössä. Hän soitti minulle Rehab-kappaleen ja sanoi: "Tämä on aivan mahtava." Minä olin huonolla tuulella koska Matin asunnossa oli taas liian kylmä (hän piti kotonaan aina ikkunoita auki mistä piti raivota erikseen joka kerta eikä hän silti suostunut sulkemaan niitä) ja ajattelin, ettei vieroitushoidosta laulamisessa ollut mitään vitsikästä ja sanoin Matille: "Täyttä paskaa tämä on jos multa kysytään."

Muutin mieleni aika pian sen jälkeen. (Niin käy hälyttävän usein! Olen haukkunut elämäni aikana ensi kuulemalta täydeksi roskaksi Tori Amosin ja Björkin kaltaisia artisteja, mikä on outoa koska olen sittemmin seonnut heistä totaalisesti. On siis hyvinkin mahdollista, että alan lähitulevaisuudessa hehkuttaa esimerkiksi Robin Thickeä tai Jukka Poikaa.) 

Vuonna 2007 tai 2008 aloin joka tapauksessa kuunnella ja googlailla Amy Winehousea. Vuonna 2009 kävin ottamassa ranteeseeni tatuoinnin koska ajattelin, että sen avulla pääsisin sydänsurujeni yli (en päässyt) ja koska tatuoinnit näyttivät niin hyvältä Amy Winehousellakin. Kävin Kyproksella työmatkalla ja ostin Topshopista samanlaiset korvakorut, jotka Amy Winehousella oli. Hankin valkoisia toppeja, ballerinatossuja ja lyhyitä farkkushortseja. Katsoin Youtubesta, kuinka Amy tanssi lavalla Mick Jaggerin kanssa enkä tiennyt, kumpaa heistä rakastin enemmän. (Olen rakastanut Mick Jaggeria vuodesta 1995 enkä aio lopettaa. Tiedän, että hän on vanha, PISTE.)

Kun viime lauantaina kävelin Amy-dokumentin nähtyäni pitkin Aleksanterinkatua, en osannut sanoa, oliko dokumentti ollut hyvä vai huono — mikä kai tarkoittaa sitä, että se oli hyvä. (Mulla on usein vaikeuksia keskittyä siihen, mitä kuulen ja näen, koska mietin koko ajan, mitä kirjottaisin siitä. Tämä ei-absoluuttisesti-niin-suuri ongelmani paheni, kun aloin vuosi pari sitten kirjoittaa leffa-arvioita erääseen naistenlehteen. En tiedä, onko tämä yleistä leffakriitikoiden keskuudessa, mutta mun aivoni joutuivat jokaisessa näytöksessä todelliselle koetukselle. Valitettavan harvoin leffat olivat niin mukaansatempaavia, että ne olisivat saaneet mut ignooraamaan hyrrän, joka pyöri pääni sisällä. Usein ystäväni huokailivat niihin aikoihin, että eikö olekin rentouttavaa kun "menee työkseen vaan katsomaan leffaa keskellä päivää". No jaa. Esitin elokuvateatterissa istuessani itselleni kysymyksiä kuten: "Onko tämä leffa 13 euron arvoinen?", "Ovatko nämä roolihahmot uskottavia?", "Miksi Jennifer Anistonin on riisuttava päällysvaatteensa ja mentävä sitten suihkun alle seisoskelemaan rintaliivit ja pikkuhousut yllään?", "Onkohan Jennifer Aniston sanonut ensi kertaa kohtauksesta kuullessaan, että 'juuh, tämä leffa tosiaan kuulostaa todella kiinnostavalta, olen mukana!'?", "Onkohan tässä leffassa yhtään yli 30-vuotiasta naista, jonka naamassa ei olisi botoksia?", "Onneksi Owen Wilson on yhä olemassa, seurusteliko hän muuten Sheryl Crow'n kanssa silloin kun yritti itsemurhaa, hetkinen, eikös Owen Wilson ollut myös Jennifer Anistonin kanssa, ja Sheryl Crow Lance Armstrongin, ja Eric Claptonin, ja ai niin se Pattie Boydin kirjoittama kirja hänen ja Eric Claptonin suhteesta oli kyllä tosi hyvä, Pattie Boydilla oli niin ihana tyylikin, täytyykin panna Pattie Boyd Googlen kuvahakuun heti kun olen kotona", "Ehkäpä voisin meikata huomenna samalla lailla kuin Pattie Boyd meikkasi", "Onkohan Sheryl Crow ollut tekemisissä Lance Armstrongin kanssa dopingkohun jälkeen?", "Mika Myllylälläkin oli kyllä surullinen kohtalo", "Mitähän sille miehelle kuuluu, jota tapailin kun kuulin Mika Myllylän kuolleen?", "Onko väärin pitää Woody Allenin elokuvista?", "Asuvatkohan Woody ja Mia vielä lähekkäin toisiaan?", "Ei todellakaan olisi vastuullista suositella nuorille elokuvaa, jossa naiset eivät tee muuta kuin puukottavat toisiaan selkään", "Pitäisinköhän tästä leffasta jos olisin 16-vuotias", "Luoja kuinka vihasinkaan elämääni 16-vuotiaana!" ja niin edelleen. Haluan korostaa, että kirjoitin leffa-arvioita todella mielelläni ja tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi kun sain tehdä sitä työkseni. En kuitenkaan kuvailisi kokonaisuutta ensimmäiseksi adjektiivilla "rentouttava".)

No, oikeastaan vasta nyt kun kirjoitin keskittymiskykyni puutteesta, tajuan, että Amy-dokumentti oli aivan älyttömän hyvä. En nimittäin miettinyt sen aikana mitään muuta kuin sitä, kuinka surullista on, ettei Amyä enää ole.

(Tästä alustuksesta tuli aika pitkä ottaen huomioon, että mun piti kirjoittaa lähinnä siitä, mitä ajattelen Mitch Winehousen Amy My Daughter -kirjasta Amy-dokumentin nähtyäni.)

Amy My Daughter -kirja ilmestyi kaksi vuotta sitten. Kuten jo mainitsinkin, sen on kirjoittanut Amyn isä Mitch Winehouse, jota jo Amyn elinaikana syytettiin mediassa siitä, että hän rahasti tyttärellään. Siksi olikin iloinen yllätys, että kirjan takakannessa luvattiin, että sen koko tuotto menisi säätiölle, joka on perustettu Amyn muistolle ja jonka tarkoituksena on "to help children and young adults facing difficulty and adversity in their lives". (Sori etten jaksa etsiä lisätietoa ja suomentaa — on perjantai eikä kukaan maksa tästä mulle mitään.)

Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin siis, että ehkä Mitch Winehouse on sittenkin ihan hyvä tyyppi, tai ei nyt ainakaan mikään täysi hirviö. Kirja valotti Amyn elämää hienosti ja se käsitteli paljon sitä, kuinka vaikea on auttaa addiktia, joka ei halua apua. Tuli sellainen olo, että Amyn läheiset yrittivät auttaa häntä, mutta että ketään ei voi pakottaa hoitoon. Mitch Winehouse perusteli Amyn keikkailua heikossakin kunnossa sillä, että esiintyminen oli ainoa asia, joka sai Amyn keskittymään muuhun kuin sekaisin olemiseen. Vaikutti siltä, ettei Mitch Winehouse pyrkinyt kirjassa tekemään itsestään paremman kuuloista ihmistä, mitä oli. Siitäkin huolimatta, että tiesin kyseessä olevan vain Mitchin "totuus", ajattelin, että ehkä puheet siitä, että Mitch Winehouse halusi vain hyötyä tyttärestään, olivat liioiteltuja. Minä jopa twiittasin Mitch Winehouselle, että kiitos hienosta ja tärkeästä kirjasta. "I miss Amy", lisäsin. Mitch  Winehouse "favorittasi" twiittini (voiko noin sanoa?) ja minä ajattelin, ettei mitään tällaista olisi voinut tapahtua 90-luvulla jolloin kirjoitin kirjeen Pamela Andersonille eikä hän koskaan vastannut minulle.

Asif Kapadian Amy-dokumentissa ääneen pääsee Mitch Winehousen ohella muitakin Amyn läheisiä. He kertovat tilanteista, joita Mitch Winehouse ei maininnut Amy My Daughter -kirjassaan sanallakaan, mikä ei ole ihme, koska ne eivät anna miehestä kovin imartelevaa kuvaa. Mitch Winehousea ei voi varsinaisesti syyttää valehtelemisesta. Hän vain jätti kirjassaan kertomatta asioita. Ja nyt, kun muut ihmiset sanovat ne asiat ääneen dokumentissa, hän sättii sen ohjaajaa Twitterissä.

Tämä kaikki sai mut miettimään entistä enemmän sitä, kuinka paljon valtaa tarinankertojalla on. 

Kirjoitin hiljattain erääseen lehteen siitä, kuinka lähdin vuosia sitten matkalle silloisen poikaystäväni kanssa. Kun eksäni sai kuulla tällaisen lehtijutun olevan olemassa (luonnollisesti vasta sitten, kun lehti oli kaupoissa), hän lähetti minulle viestin, jossa kysyi jokseenkin stressaantuneen oloisena: "Oisko mahista saada lukea toi? :) " ... Paitsi että tämäkin on tietysti vain minun näkemykseni asiasta: Todellisuudessa eksäni ei ehkä ollut yhtään stressaantunut. Ajatus siitä kuitenkin naurattaa minua vähän ja siksi kirjoitin niin. (Ei hänen olisi tarvinnutkaan stressata, kirjoitin hänestä ja matkastamme erittäin sydämellisesti. Saa olla aika paskamainen ihminen, että haukkuisin hänet lehdessä pataluhaksi.) Ehkei eksääni edes kiinnostanut oikeasti yhtään, minkälainen sävy jutussa oli... HÄNELLÄ ON ELÄMÄ! Ehkä hän vain halusi tietää, pitääkö hänen ostaa lehti itse saadakseen artikkelin luettavaksi vai saisiko sen nähtäväksi ilmaiseksikin ja keitti kotonaan pastaa tai jotain ja ajatteli: "Kiva että tuollakin tyypillä on duunia." Joka tapauksessa jutun matkastamme olisi voinut kirjoittaa hyvin monella tavalla. Minä kirjoitin siitä vähän yli 2000-merkkisen version ja se oli minun totuuteni.

Ehkä Mitch Winehouse luuli, että kun hän olisi kirjoittanut Amy-kirjansa, olisi kaikki hänen tyttärestään sanottu. Mutta kun ei ole. Amy Winehouse vaikutti monen ihmisen elämään. Pelkästään minä olen kirjoittanut hänestä monta kertaa. Ja kirjoittaminen on outoa. Kirjat, elokuvat, dokumentit, lehdet, kaikki ne ovat outoja. Ja ihmiset... ihmisetkin ovat outoja. Mitch Winehouse mukaan lukien. 

Ja Amy. Olisipa Amy edelleen.