Ilta Justin Bieberin seurassa eli "moderni keikka-arvio"

Justin Bieber esiintyi tiistaina Hartwall Arenalla. Olin jo kauan ennen sitä kaivannut elämääni kunnon show'ta ja paikkaa, jossa musiikista voisi nauttia ilman, että joku kysyy:

"Ai siis tykkäätsä tästä niinku ironisesti?"

Keikkalipun hinta oli 130 euroa. Se tuntui aika korkealta, mutta ajattelin, että jos suurista ja todellisista tunteista pitää maksaa 130 euroa niin hyvä on, minä maksan. Joten keväällä sanoin ystävälleni: "Mennään sinne Justin Bieberin keikalle."

"Okei", hän sanoi.

Hankimme liput ja minä kirjoitin kalenteriini 27.9.-päivän kohdalle: BIEBER.

Syyskuun 27. koitti. Se oli kaunis tiistaipäivä ja sinä päivänä minä menin kahville Anni Gullichsenin kanssa. 

Taustatietoa Annista ja minusta: Tutustuimme netissä vuosi tai pari sitten, minkä jälkeen olemme kommunikoineet Snapchatissä, Twitterissä ja Facebookissa juuri sen verran, että tiistaina kun näin Annin Stockan kellon alla, en osannut yhtään sanoa, olimmeko hengailleet yhdessä miljoona kertaa vai olimmeko nähneet kasvotusten vain kerran, vuosi sitten kesällä Sideways-festareilla kun olin nousuhumalassa ja Anni pysäytti minut ja kävimme keskustelun tyyliin "Moi, mitä kuuluu?", "Moi! Mitäs tässä, raahustan päivästä toiseen ja yritän selvitä elämästäni, entä sulle?", "Sitä samaa", "Hyvää festaria", "Kiitos samoin".

(Jälkimmäinen on oikea vastaus.)

Anni asuu Turussa, mikä mainittakoon tässä välissä vaikkakaan en tiedä, onko sillä tämän tarinan kannalta paljoakaan merkitystä. (Lienee kohteliasta kuitenkin.)

Päätimme kävellä Ysibaariin Uudenmaankadulle. Meillä oli melkein samanlaiset vaatteet. (Mustat.) Annikin oli menossa illalla katsomaan Bieberiä.

Anni sanoi lukeneensa arvioita Justin Bieberin maanantain keikasta: suuri osa musiikista oli tullut playbackinä ja Justin oli vetänyt keikan rutiininomaisesti läpi.

Sanoin Annille, että olin lukenut samanlaisia juttuja.

Emme kuitenkaan antaneet huhujen lannistaa meitä. Olimme sitä mieltä, että ehkä keikka-arvioissa lytättiin Justinia muuten vaan.

"Kyllä kai Justinin kaltaisen supertähden show on hyvä", tuumimme. 

"Se on joka tapauksessa Justin Bieber, joka me nähdään ja ne biisit on niin hyviä, ei siitä mihinkään pääse... kyllä siitä hieno ilta tulee", totesimme ja siirryimme keskustelemaan siitä, miltä tuntuu opiskella journalismia vuonna 2016 (hajottavalta) ja siitä, miten hankalaa on tehdä koulutehtäviä, opinnäytetyötä ja gradua (erittäin) ja siitä, kävelikö Arto Tuunela ohitsemme Uudenmaankadulla (tässä vaiheessa siis istuimme jo Ysibaarin terassilla, en vain jaksanut mainita asiaa erikseen koska miksi olisin jaksanut: tämä on vain blogini eikä tätä kukaan lue ja minä istun kirjastossa koska tulin tänne tekemään koulutehtävääni enkä kirjoittamaan joutavaa blogimerkintää, miksi elän näin?) vai oliko se joku muu kuin Arto Tuunela (tämä oli muuten hankala keskustelunaihe, koska näin oletetun Arto Tuunelan hyvin nopeasti ja olin luullut Arto Tuunelaa ihan toisen näköiseksi, kun taas Anni, joka tiesi, tai ainakin sanoi tietävänsä hyvinkin tarkasti miltä Arto Tuunela näyttää, halusi uskoa, että kyseessä todella oli Arto Tuunela, jotta hän voisi sanoa ystävilleen Turussa: "Näin Helsingissä Arto Tuunelan. Hän käveli ohitseni Uudenmaankadulla." Minä sanoin Annille, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos hän sanoisikin ystävilleen niin, vaikkei meillä olisikaan 100-prosenttista varmuutta miehen henkilöllisyydestä. Periaatteessahan mies olisi voinut olla Arto Tuunela, mistä me tai kukaan muukaan sitä tiedämme*, ja joskus vapaa-ajalla, HUOM. tämä on tärkeää, en TIETENKÄÄN koskaan silloin kun kirjoitan artikkelia JOURNALISTINA PALKKAA VASTAAN vaan VAPAA-AJALLA, saatan mennä siinä mielessä tarina edellä, että jos tarina on parempi kun kadulla kävelee Arto Tuunela eikä joku tyystin tuntematon henkilö, niin saatan hyvinkin sanoa nähneeni kadulla Arto Tuunelan, vaikkei siitä olisikaan täyttä varmuutta. Tähän kohtaan voisi laittaa varmuuden vuoksi sulkeet, vaikka sama juttu periaatteessa jatkuukin.)

Anteeksi, että rönsyilen, mutta:

Kun olin yläasteella, eräs ystäväni sanoi minulle, että elämässä pääsee helpommalla jos lisää jokaisen juttunsa alkuun lauseen "Minulla on sellainen mielikuva, että..." 

"Sen jälkeen voit sanoa ihan mitä tahansa", ystäväni neuvoi. 

Se oli hieno neuvo ja on vienyt minut pitkälle elämässäni. (Kuten huomaatte. Istun siis yhä kirjastossa ja kirjoitan tätä blogimerkintää blogiini, jota en ole päivittänyt viiteen kuukauteen. Haluan muistuttaa, että kutsun itseäni toisinaan "sosiaalisen median ammattilaiseksi". Mutta sitten taas, monet ihmiset kutsuvat itseään sellaisiksi. Se antaa lohtua. Tavallaan.)

*tietääkö kukaan, missä Arto Tuunela oli viime tiistaina (27.9.) klo 14.00? (Mahtoiko hän kävellä pitkin Uudenmaankatua?)

Kerroin Annille, että tykkään katsoa hänen snäppejään ja lisäsin, että kaipaan ympärilleni luovaa energiaa ja kyselin häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan sillä tavalla, millä 33-vuotiaat nyt kyselevät 26-vuotiaiden tulevaisuudensuunnitelmista. (En tiedä, mikä "se tapa" on, mutta haluan uskoa, että olen ihan samanlainen 33-vuotias nainen kuin muutkin ja käyttäydyn sen vaatimalla tavalla. Haluan hukkua massaan, mutta se on aihe, joka ei kuulu tähän vaan jota käsittelen työharjoitteluraportissani, jota minun niin ikään pitäisi kirjoittaa täällä kirjastossa juuri nyt sen sijaan, että kirjoitan, yhä, tätä blogimerkintää. Kiitos, kun luet. Vain siksi tällä kaikella on merkitystä.)

Parin tunnin kuluttua me kävelimme taas Mannerheimintiellä ja keskustelimme Justin Bieberistä. Saatoin Annin hotellille, jossa hän yöpyi ja kuljin vielä "uteliaisuudesta" Kämp-hotellille, missä päivysti kourallinen beliebereitä siinä toivossa, että Justin ilmestyisi kadulle hengailemaan.

"Onko Justinia näkynyt?" kysyin kahdelta tytöltä.

"Ei", he vastasivat. 

"Minkä ikäisiä te olette?" jatkoin (koska olen ihminen, joka alettuaan inttää ei osaa heti lopettaa sitä).

"Me ollaan kuudennella", tytöt vastasivat.

"Oletteko te menossa Justinin keikalle tänään?" kysyin.

"Emme", he vastasivat. 

"Minä olen", sanoin ja ajattelin, että ehkä tätä keskustelua ei kannata jatkaa enempää.

"Toivottavasti näette Justinin", sanoin ja lähdin pois.

Koitti ilta. Suuntasin ystäväni kanssa Hartwall Arenalle. Jännitti. Siellä Justin olisi!

Ja siellä Annikin oli. Törmäsin häneen juuri ennen keikkaa, kun olin menossa ystäväni kanssa katsomaan Justin Bieber merchandisea.

Toivotin Annille hauskaa keikkaa ja hän toivotti samaa minulle.

"Otin kuvan fanien puhelimista, koska olen niin diippi ihminen" — Anni Gullichsen

Kun keikka oli ohi, Anni lähetti minulle viestin Facebookin chatissä.

"Noh... Mitäs tunteita herätti?" siinä luki.

"Paljonkin kaikenlaisia", vastasin.

"Suoraan sanottunua tulin surulliseksi. Ajattelin kirjoittaa aiheesta blogimerkinnän. Voisinkohan haastatella sua siihen vaikka huomenna?" kysyin.

"Käy!" Anni vastasi. 

Seuraavana iltana minä soitin Annille. Alla keskustelumme, jota kutsuisin "moderniksi keikka-arvioksi" jos haluaisin vaikuttaa siltä, että olen Suuren Tehtävän äärellä eikä tämän koko homman pointti lainkaan olisi se, että välttelen vain koulutehtävieni, työharjoitteluraporttini ja opinnäytetyöni tekemistä.

Moi, Anni! Justin Bieberin keikasta on nyt kulunut vuorokausi. Mitkäs on tunnelmat? Mähän olin keikan alussa aika fiiliksissä! Katoin lavalle ja ihmiset kiljui, mutta sitten erehdyin kattomaan screenille ja näin Justinin ilmeen. Se ilme oli tyhjää täynnä eikä se siitä muuttunut miksikään illan aikana. Siis miksikään. Oikeesti näitkö sä Justinin hymyilevän kertaakaan koko keikan aikana?

En juurikaan. Ainoastaan siinä kohtaa, kun ne lapset oli siinä lavalla, näin pienen hymynkareen. Mun mielestä oli jäätävää, miten väliinpitämättömältä Justin näytti. Eikö se olisi voinut edes taikoa jonkun robottihymyn naamalleen kun ihmiset olivat kuitenkin maksaneet lipuista?

Mietin samaa. Minkälainen meininki siellä permannolla oli? Mähän istuin mun kaverin kanssa katsomossa.

Ei siellä permannolla oikein tarttunut fiilistä. Kun DJ kun huusi että heiluttakaa käsiä, hypittiin. Tosi monet otti kuvia ja videoi sitä keikkaa. Keikoilla kuvaamisessa on se ongelma, että jos keskittyy siihen että saa videota Snäppiin tai saa valokuvia, ei voi tehdä muuta. Periaatteessa koko keikan oliskin voinut nähdä edessä olevan tyypin puhelimelta. 

Nykynuorethan on just sellasia että ne vaan kuvaa koko ajan kaikkea eikä keskity olennaiseen.

Niin just. Voi nuorisolifea.

Ne menee suoraan kohti helvettiä.

Niinpä.

No ei. Mähän olen itsekin vasta päässyt vauhtiin siinä kuvaamisessa. Mä kuvasin Justinia ihan hulluna...

Mä taas pyrin siihen, että otan muutaman kuvan ja laitan sitten puhelimen pois. Jos saan yhden tai kaksi hyvää kuvaa, se riittää.

No mutta mä en saanut hyviä kuvia! Yritin ottaa hyvää kuvaa mutta sitä ei koskaan tullut ja sitten mun puhelimesta loppui akku. Tiedän, että olen huono ihminen mutta mä vaan en osannut lopettaa. Mutta ei puhuta siitä enää... koskaan. Keskitytään olennaiseen: Justin Bieber -verkkareihin. Näin sut Hartwall-areenalla ennen keikkaa vielä sattumalta. Olin just menossa mun kaverin kanssa kattelemaan vähän Justin merchandisea. Näitkö sä ne harmaat Purpose Tour -verkkarit?

Näin. Ne oli ihan hirveet.

Ehkä vähän. En tiedä missä mä ainakaan haluaisin sellasia käyttää, mutta ehkä en ihan kohderyhmää olekaan. Oli miten oli, mun mielestä 100 euroa on aika paljon harmaista verkkareista. Mutta se piristi, että Justinilla oli keikan loppuvaiheessa ne samat verkkarit päällä! Ehkä ne oli oikeesti laadukkaat verkkarit koska jos ne kelpaa Justinille, niin... Tai no, en mä tiedä. Mutta niin, palataan siihen itse keikkaan. Koska olen kunnianhimoinen journalisti---

WHAT?

Siis tuliks sulle yllätyksenä, että olen kunnianhimoinen journalisti?! Anyway, istuttiin siis väliajalla kaljalla mun ystävän kanssa — mikä varmaan ei tule sulle yllätyksenä — no mutta niin, tämä blogimerkintähän ei todellakaan kerro pelkästään minusta ja minun tunteistani tai edes minun ja Sinun tunteistasi vaan tässä on kuule ihan kunnolla tehty taustatöitä... Nimittäin siinä väliajalla kysyin parilta nuorelta naiselta, että mitä he oli ekasta keikan osasta tykänneet. Ja he sanoivat, että olivat pettyneitä. Heitä ihmetytti, ettei Justin ottanut juuri mitään kontaktia faneihinsa. Ei sillä, että heidän mielipiteensä nyt toisi hirveästi lisäarvoa tähän juttuun mutta halusin vain mainita, että näin paljon vaivaa tähän blogimerkintään. 

Selvä.

Huomasitko muuten, että Hartwall Areenalla oli tosi paljon Gigi Hadidin näköisiä pikkutyttöjä?! Tuli vaan mieleen. Se oli tosi hullua.

Joo ja Kendall Jennerin näköisiä tyttöjä kanssa.

Juuh. Niillä oli pilotit ja kaulapannat ja pillihousut. 

Ja contouria.

Kyllä, tietysti contouria. Teinitytöt on ihania!

Niin on.

Mun mielestä sekin on ihanaa, kuinka paljon Justinin fanit rakastaa sitä. Ehkä siksikin se tuntui vähän oudolta, kun Justin viskoi niitä vesipulloja sinne yleisöön. Siinä ei ollu sellasta ilosta ”hei te varmaan iloitsette kun saatte koskea vesipulloon, josta juuri join” vaan enemmänkin sellasta ”sinne lensi eikä mua kiinnosta hittoakaan, että osuuko se pullo jonkun naamaan, mikä se seuraava biisi olikaan jonka mukana mun piti suutani aukoa?”

Mustakin tuntui, ettei Justin tainnut kauheasti kunnioittaa fanejaan. Tuli sellainen olo, että se oli pakotettu lavalle. Miksi pitää vetää kiertue, jos on hermoraunio?

Niin. Mun olis tehnyt mieli pyytää anteeksi, että olin ostanut sen 130 euron lipun, minkä takia Bieberin oli pitänyt lentää jonnekin Pasilaan. Varmasti Justin olisi mieluummin maannut uima-altaalla jonkun huippumallin kanssa, ja ymmärrän sen kyllä, KUKAPA EI HALUAISI?! Mutta jos sä oot supertähti ja se on vähän niin kuin sun työ esittää niitä biisejä niin... en mä tiedä. Justin Bieber vaan näytti niin kyllästyneeltä kaikkeen — vaikka halli oli täynnä ihmisiä, jotka rakasti sitä. Tiedätkö, mulle tuli siitä sellanen tunne, joka mulla oli ala-asteella kun tykkäsin tosi paljon jostain pojasta ja se poika vaan liiteli ohi joka päivä välittämättä yhtään siitä, että sillä oli muhun hirveesti vaikutusvaltaa. Musta tuntui, että se poika kyllä tiesi sen että kaikki oli siihen rakastuneita, mutta sitä vaan ei kiinnostanut. Se oli hirveä tunne. Tiedätkö, mitä mä tarkotan?

Joo, todellakin.

Se ihmistyyppi on sellanen, että parinkymmenen vuoden päästä siihen törmää jossain festareilla ja se tulee kyselemään kuulumisia muina miehinä ja oot silleen että mitäs tässä, hyvin menee mutta menköön ja kohta se kysyy haluutko space cakeä tai jotain vastaavaa ja sitten sitä on, että miksipä ei koska se TRAUMA ON NIIN SUURI ja sitä luulee, että ehkä tää on se tapa, jolla mä, tai siis joku, pääsee sen tyypin yli koska tätä tapaa ei ole vielä kokeillut, mutta ei se mene niin! EI SE KÄY NIIN HELPOSTI! Sellasten tyyppien jälkeen pitää kohdata tosi monta kivaa ihmistä kunnes ymmärtää, että ehkä mun ei alun perinkään olis pitänyt itkeä tollasen tyypin takia. Sitä ennen voi tuntea itsensä aika arvottomaksi, sen voin sanoa! Tai siis NÄIN VOISIN KUVITELLA! No, onneksi yleensä jossain vaiheessa ihminen tajuaa, että maailmassa on myös kivoja ihmisiä, sellasia, joiden ei tartte olla ilkeitä ollakseen kiinnostavia ja että jos niille vaikka sanoo, että hei mä muuten tykkään susta, niin ne on että okei, mäkin tykkään susta tai sitten ne sanoo, että sepä hauska kuulla mutta sä et kyllä ole kovin kiinnostava tai jotain mikä ei tietenkään ole sitä mitä haluaisi kuulla mutta ainakaan ne ei heitä sua vesipullolla. Mitä yritän sanoa on, että musta tuntuu oudolta ajatella, että maksoin just 130 euroa siitä, että tuijotin Justin Bieberiä. Tai jotain. En mä tiedä. Mua väsyttää.

Okei...

Mä kävin katsomassa Take Thatiä vuonna 1994 eli en niin hiljattain, mutta kuitenkin, muistan miten vaikeeta oli kinuta rahat lippuun äidiltä. Sitten piti lintsata koulusta jotta pääsi jäähallin eteen päivystämään ja kaikki vaan sen takia, että ajattelin että jos Mark Owen näkisi mut, niin se tajuaisi, että me kuulutaan yhteen ja sitten me mentäisiin naimisiin ja niin edelleen. No, ei sitä Mark Owenia hirveästi näkynyt siellä jäähallin edustalla, mutta kun keikka alkoi, ajattelin, että jos mä vaan kiljun tarpeeksi lujaa, niin ehkä se huomaa mut ja rakastuu muhun. (En suosittele tätä taktiikkaa, mutta silloin se tuntui oikealta.) Mark oli kuitenkin kohtelias: Se tanssi ja laulo siellä lavalla ja ainakin teeskenteli, että sillä oli hauskaa Robbien, Howardin, Jasonin ja kuka se viides olikaan, kanssa. GARYN! Miten mä unohdin Garyn, joka vielä teki ne kaikki biisitkin. Näin hirveä mä olen. ANTEEKSI!

Ok.

Mä kunnioitin Markia! Mark Owen yritti! Mutta toisaalta taas mä rakastin Markia ja olisin varmaan rakastanut sitä, vaikka se olisi sylkenyt mun naamalle sinä iltana. 

Niin.

Justinin keikasta vielä yks juttu. Mun takana seisoi sellanen pikkutyttö, jolla oli Purpose Tour -paita ja se itki koko ajan ja nosti aina välillä epäuskosen näkösenä käden suunsa eteen. Ja sit kun Justin lauloi "As long as you love me" -biisiä, se tyttö lauloi mukana We could be starving, we could be homeless, we could be broke... Se tyttö näytti niin onnelliselta. Niin sitten mä ajattelin, että ehkä kaikesta huolimatta 130 euroa on pieni hinta niin täydellisestä hetkestä ihmisen elämässä.

Niin. Ja joskus se pääsee vielä paremmalle keikalle. 

Nimenomaan. Kiitos Anni tästä haastattelusta.

Kiitos sulle että sain gradun kirjoittamisen sijaan miettiä vielä vähän Justinia ja hänen näkemisensä herättämiä ristiriitaisia tuntemuksia. Sen lisäks et olin keikkaan pettynyt ni olin myös aika surullinen seuratessani sitä Justinin ilmeetöntä esiintymistä. Haluisin vielä sittenki lisätä et en tahtois uskoa Justinin olevan mikään täys ****u kuitenkaan (vaikka toki sekin on mahdollista), vaan et se on tod näk ihmisenä aika rikki ja kyllästyny laulamaan sitä Babya (jonka se on siis julkassu ollessaan jotain 15... jos hypoteettisesti olisin ite kirjottanu silloin jotain lauluja ja joutuisin pokkana esittämään niitä samoja vielä aikuisiällä ni olisin mäki varmaan aika paskana) noin 200 tuhannetta kertaa jossain susirajalla samanlaisille kirkuville teineille ku kaikilla niillä muillaki keikoilla. Ja toisaalta myös ehkä se vähä kokeilee rajojaan et kuinka paska se tosiaan voi olla nii et ihmiset kuitenki edellee suostuu maksamaan. Mä toivoisin oikeestaan et Justin löytäis jonkun uuden ja motivoivan harrastuksen jonka kautta se oppis jälleen et Life is worth living.

Samoin. 

Seuraa Anni Gullichsenia Instagramissa: @rva_perunapaa

Seuraa Anni Gullichsenia Snapchatissä: @rouvaperunapaa