Ikävä epätoivojonoja
Erosin reilu viikko sitten Facebookin kierrätysryhmistä. Pitkällisen harkinnan jälkeen olin tullut siihen tulokseen, että ryhmät herättivät minussa liian paljon tunteita. Sittemmin olen alkanut ikävöidä niitä.
Ikävöin sitä, kuinka ahkerasti ihmiset kyselivät toisiltaan asioita. Facebook-virtani oli eläväinen kaikkina vuorokaudenaikoina. "Saisinko kai-kai-mitan?" joku kysyi ja kysymykseen vastattiin. Kai-kai-mitta annettiin. Joskus joku kysyi, mitä tarkoittaa kai-kai-mitta. Ryhmän uudet jäsenet opetettiin nopeasti tavoille. "Laittaisitko vielä kai-kai-mitan?" hekin saattoivat pian kysyä. Ja taas joku jossain mittasi kai-kai-mittaa.
Ikävöin epätoivojonoja. Tykkään sanasta "epätoivojono". Siitä tulee mieleen "voimahali". Kumpikin sana kuulostaa yhtä vilpittömältä.
Ikävöin sitä, miten asiallisen puolen sivut toivat esiin paitsi minussa myös monessa ystävässäni. "Av", me kirjoitimme kuvien alle säyseästi samaan aikaan kun ruodimme maailmanmenoa monisanaisesti omilla Facebook-sivuillamme. Kun näin ystävieni tekevän kauppoja Facebookin kierrätysryhmissä, minusta tuntui hyvin pitkälti samalta kuin silloin, kun näen heidät työskentelemässä. Facebookin kierrätysryhmissä he olivat keskittyneitä, asiallisia ja ammattimaisia. Kunnioitin sitä.
Ikävöin sitä, kuinka tuttavallisesti aloin suhtautua henkilöihin, joita en oikeasti tuntenut, mutta jotka kauppasivat usein vaatteitaan ja joiden profiilikuvien näkeminen herätti siksi minussa tiettyä lämpöä. "Jaaha, Jennille ei siis istunutkaan mekko, jonka hän täältä viime viikolla hankki", ajattelin kun istuin yksin kotona tietokoneeni ääressä keskellä yötä. "Ja tuolla taas Saara tyhjentää vaatekaappiaan."
Ikävöin ilmoituksia, joissa myyjä ei edes yrittänyt panostaa myyntipuheeseensa. "Jotain roinaa", kuvan yhteydessä saattoi lukea. Se rentoutti.
Ikävöin sitä, kuinka löysin itseni chattäämästä täysin tuntemattomille ihmisille. "Entä löytyisikö sinulta tämän kuvan kaltaista nahkatakkia?" kirjoittelin heille ja lähetin heille kuvakaappauksia. "Ai, no voi harmi... mutta jos kuulet että jollain on ylimääräisenä unelmieni nahkatakki, muistathan minua..."
Eniten ikävöin kuitenkin sanaa "up". Kaksi pientä kirjainta, jotka vaikuttivat yhdessä niin kepeiltä, mutta sisälsivät samalla huolen siitä, ettei myytävä vaate ehkä menisikään kaupaksi.
"Up."
Joidenkin myynti-ilmoitusten alla "up" luki monta kertaa. Niiden tuotteiden kohtalot alkoivat huolettaa minua. Kerran kävi kuitenkin niin, että viikkokausia esillä ollut ilmoitus nousi "up"-sanan avulla ylemmäs ja joku kiinnostui tuotteesta. "Onko tämä vielä vapaa?" henkilö kysyi.
"On!" myyjä kommentoi ja kuvan alle ilmestyi teksti:
"Otan sen."