Annoin haastattelun Helsingin Sanomille koska olenhan nyt julkkis

Viime viikon tiistaina nousin sängystä ja avasin wifin. (Miksei wifille ole suomenkielistä Wikipedia-sivua? Avataanko wifi vai liitytäänkö siihen? En nyt ehdi selvittää.) Olin saanut paljon viestejä, ja ne kaikki käsittelivät päivän Helsingin Sanomia. Hesari oli julkaissut haastatteluni! Carloskin oli päässyt kuviin! Lapsuudenystäväni oli etsinyt minut Facebookista ja kysynyt, muistanko kuinka kirjoitimme 90-luvulla fanikirjeen Metallican laulajalle, koska halusimme saada häneltä vastauksen ja tehdä siten isoveljeni kateelliseksi! (En todellakaan muistanut!)

Miten hieno päivä!

Bloggaaja muisti bloginsa olemassaolon ja tajusi: "TÄÄLLÄKIN VOI AVAUTUA!"

Näin vuoden vaihtuessa on mukava pysähtyä ja kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kehuneet blogiani. Erityisesti haluan pysähtyä kiittämään kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kysyneet, että kannattaisiko sinne blogiin joskus kirjoittaakin jotain.

Kyllä kai.

Päätin siis käydä läpi hiukan kulunutta vuotta. Päätin hoitaa homman haastattelumuodossa, ikään kuin joku olisi oikeasti haastatellut minua koska ensinnäkin siitä tulee hieno fiilis (vähän niin kuin olisi oikeasti kuuluisa ja kiinnostava) ja toiseksi siksi, että tajusin juuri, että kun kirjoittaa blogimerkinnän haastattelumuodossa, ei kappaleita tarvitse sitoa toisiinsa mitenkään. (Minkä minä sille voin, jos "haastattelija" rönsyilee eikä ajattele kokonaisuutta?!)

Olen tyytyväinen itseeni. 

 Otin tämän kuvan itsestäni kun vietin viimeistä iltaani 33-vuotiaana.

Otin tämän kuvan itsestäni kun vietin viimeistä iltaani 33-vuotiaana.

Moi, Sisko! Kiva, kun tämän haastattelun tekeminen onnistui.

Joo, tämä ei ollut mikään ongelma. Tulin juuri töistä kotiin ja tässä on hiukan vapaa-aikaa ennen kuin menen sänkyyn makaamaan.

Hieno juttu! Mennään suoraan asiaan, ihmisethän ei jaksa lukea mitään pitkiä blogimerkintöjä ja kun sulla ei ole kovin hääviä kuvitustakaan tähän juttuun, niin varmaan on parempi, ettei jäädä jaarittelemaan.

Tämä sopii minulle. Kysy! Olen aina unelmoinut, että joku haastattelisi minua!

No niin. Ihmiset sanoo, että 2016 oli hirveä vuosi. Mitä mieltä olet tästä? 

Tämä on kiinnostava ja hyvin muotoiltu kysymys, ihan kuin olisit haastatellut ihmisiä aiemminkin! Sinusta tulisi varmaan hyvä toimittaja! 

En sanoisi, että 2016 oli hirveä vuosi, ainakaan läpeensä hirveä. Yhteen vuoteen mahtuu niin paljon kaikenlaista, että olisi kohtuutonta (minulta) leimata koko vuosi kamalaksi. Ja tämä vastaus on henkilökohtainen, koska oletan, että halusit kuulla juuri minun vuodestani. (Vai halusitko? En tiedä. Kysymyksesi ei ollut sittenkään kovin hyvin muotoiltu. Ehkä sinun ei kannatakaan harkita uraa toimittajana?)

Kun olen seurannut keskusteluita vuoden 2016 kirouksesta, on niissä yleensä mainittu David Bowien tammikuinen kuolema. Ymmärrän sen, mutten voi sanoa kokeneeni itse niin, että alamäki alkoi Bowien kuolemasta. Se on vähän outoa, koska rakastan David Bowieta. (Vai pitäisikö se taivuttaa "Bowiea?" No, eipä tuo minun ongelmani ole, sinä varmaan selvität nimen oikean kirjoitusasun kun oikoluet tätä tekstiä.)

Joskus julkkisten kuolemat koskettavat mua tosi paljon. Tämä saattaa johtua siitä, että harrastin pienenä nimmareiden keräilyä ja monet julkkikset nimmareineen muodostuivat minulle suorastaan pakkomielteeksi. (Jos haluat myöhemmin haastatella minua tästä harrastuksesta, annan haastattelun erittäin mielelläni. Voin kertoa tarinat niin Alice Cooperin, Bruce Dickinsonin kuin Eija Kantolankin nimmarin taustalla.)

Muun muassa prinsessa Dianan, Jorma Reinin, Michael Jacksonin ja Amy Winehousen kuolemat ovat saaneet mut vuosien aikana suunniltani, mutta David Bowien kuolemaan en osannut suhtautua oikein mitenkään. Odotin pitkään, että ”tajuaisin” David Bowien oikeasti kuolleen, ja että se herättäisi mussa jotain tunteita. Niin ei ole vieläkään käynyt. Ehkä en koskaan edes ajatellut David Bowien olevan ihminen siinä missä muutkin, en edes huolimatta siitä, että olin hänen keikallaan Helsingissä 1996. (Miten siitä voi olla niin kauan?!)

Kun menin ensimmäistä kertaa aikuisiällä New Yorkiin, oli tammikuu 2011. Haaveilin törmääväni moniin "suuren maailman" julkkiksiin. Pidin todennäköisenä, että joko Yoko Ono, Sarah Jessica Parker tai Taylor Swift kävelisivät vastaani Manhattanilla. Niin ei käynyt. (Näin vain Demi Mooren ja Bruce Willisin tyttären, Rumerin, kahvilassa syömässä bagelia. Ei sillä, että väheksyisin häntä, mutta kuitenkin.)

En missään vaiheessa New Yorkin matkaani ajatellut: "Tiedä vaikka kulman takaa tulisi David Bowie!"

Ja minä ajattelin silläkin matkalla jumalattomasti asioita.

Jos mietitään muita juttuja kuin Bowien kuolemaa, niin...

Maailman yleiset tapahtumat vuoden 2016 aikana voisin kuitata yhdellä lauseella: tein parhaani, etten lamaantunut kaiken äärellä.

Yritin piristää ihmisiä. Joskus onnistuin siinä, joskus en.

Muutin uuteen asuntoon.

Vuonna 2016 ajattelin yhä useammissa paikoissa, että täällä mä haluan olla sen sijaan, että olisin ajatellut: ”Miten täältä pääsee pois?”

Tutustuin mieheen, jonka kanssa aloin seurustella. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin suhteessa, jonka uskoin ihan oikeasti kestävän. Se oli uusi tunne! Olin onnellinen! Joten kun poikaystäväni jätti mut syyskuussa, en ajatellut:

”Tietysti tässä kävi näin.” 

Ajattelin:

"Oho, okei, tämä on paskaa, MITÄ MÄ NYT TEEN?!"

Mitä sitten teit?

Yritin tavata mahdollisimman paljon ystäviäni, jotta muistaisin, miten monia mahtavia ihmisiä elämässäni on, vaikka tapahtuisi mitä. Avauduin about jokaiselle ihmiselle, joka kysyi kuulumisiani kadulla tai erehtyi olemaan online Facebookin chatissä. En ole varma, ymmärtävätkö kaikki, miten paljon jokaisella keskustelulla on ollut merkitystä. Toivottavasti. Jos eivät, niin toivon, ettet deletoi tästä haastattelusta editoinnin yhteydessä seuraavaa lausetta: Haluan kiittää ihmisiä siitä, että he ovat jaksaneet mua!

Hankin uuden terapeutin, jotta jokainen tuntemani ihminen ei olisi kirjoittanut puhelimeensa numeroni yhteyteen: "ENERGIASYÖPPÖ. ÄLÄ VASTAA."

Elvytin joogaharrastukseni. Muistin, miksi jooga on ainoa harrastus, jota en ole koskaan halunnut lopettaa.

Luin monta hyvää kirjaa, niin monta ja niin hyvää, etten enää ajattele joka päivä, että tässä asunnossa mut jätettiin. Ajattelen, että täällä olen lukenut Jessi Kleinin You'll grow out of it -kirjan ja tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi ja Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta -kirjan ja tuntenut itseni vähemmän hulluksi.

Aloin kirjoittaa ilman, että mietin koko ajan, miltä sen pitäisi kuulostaa ja mitä siitä voisi seurata.

Täytin 34 vuotta. Järjestin syntymäpäiväjuhlat, jotka saivat mut ajattelemaan samaa kuin onnistuneet syntymäpäiväjuhlat aina saavat: että olen tehnyt jotain oikein, kun tunnen niin monta hauskaa, fiksua ja ystävällistä ihmistä. Kaikki ne ihmiset tulivat juhliini, vaikka he tietävät, että mulla on taipumus saada juhlien alla marttyyrikilahdus, perua koko paska ja sitten kutsua heidät kaikki juhliin uudelleen. He toivat mulle lahjaksi rahaa, shampanjaa, risteilyjä ja giniä, vaikken odottanut heiltä mitään. (En oikeasti odottanut, vaikka vastasinkin Facebook-eventissä esitettyyn kysymykseen ”Mitä toivot lahjaksi?”, että shampanjaa ja ristelyitä, kiitos.) Halusin vain viettää aikaa kavereideni kanssa ja iloita siitä, että olen elossa. 

Puhuin, puhuin ja puhuin. Kävin loppuvuodesta keskusteluita lukuisten ihmisten kanssa ja iloitsin niistä jokaisesta. Jokainen keskustelu, joka ei alkanut lauseella "Ehkä meidän pitäisi puhua tästä suhteesta", teki mut iloiseksi. Kun multa kysyttiin kaupassa, että haluanko kuitin, vastasin: "EI, MUTTA KIITOS KYSYMÄSTÄ!" Kun soittelin työasioita ja mulle sanottiin: "Kuule mua ei kiinnosta sun juttujasi kuunnella", vastasin: "SELVÄ! EI SE MITÄÄN! KIITOS JA HYVÄÄ PÄIVÄNJATKOA!"

Kävin leffoissa. Huomasin, että pystyn taas katsomaan elokuvia ilman, että miettisin koko ajan, mitä kirjoittaisin niistä. Se on ihanaa, ehkä jopa vielä ihanampaa kuin leffa-arvostelujen kirjoittaminen on. Tai en mä tiedä. Vaikea sanoa.

Tutustuin uusiin ihmisiin: sellaisiin, joita voin tervehtiä kadulla ja vaihtaa nopeasti kuulumiset ja sellaisiin, jotka vastaavat viestiin, jonka lähetän keskellä yötä kun kävelen elokuvateatterista kotiin paniikkikohtauksen kourissa. Molemmat ovat tärkeitä. 

Aloin tehdä Annin kanssa podcastiä. Ihmisille, jotka eivät tiedä, mikä on podcast: kannattaa lukea tämä juttu. Siinä Olli Sulopuisto puhuu podcasteistä.

Itse kuuntelen podcastejä silloin kun haluan kuunnella jotain muuta kuin musiikkia ja haluan olla yksin, mutta kuitenkin tavallaan ihmisten seurassa.

Ihmisille, jotka haluavat tietää, miksi halusin itse tehdä podcastiä: Anni saa mut hyvälle tuulelle ja kun puhun Annin kanssa, nauran koko ajan. Halusin kuunnella Annia, koska hän teki mut iloiseksi ja koska kaipasin iloa elämääni ja koska ajattelin, että tästä voisi olla iloa muillekin ihmisille. Lisäksi rakastan puhumista ja podcastin nauhoituksen jälkeen muistin, miten kivaa on miettiä, miten mitäkin juttua voisi leikata. Se on meditatiivista. Tarkoituksenani on myös opetella se itse leikkaaminen, koska en ole tehnyt sitä vuoden 2004 jälkeen jolloin, SAANEN HUOMAUTTAA, valmistuin Laajasalon kansanopistosta RADIOTOIMITTAJAKSI. (Tästä puhutaan aivan liian vähän.)

Totta puhuen olin suunnitellut podcastin tekemistä jo aiemmin, mutta vasta kun tutustuin Anniin, aika tuntui oikealta. 

Ja siis minähän en pakota ketään kuuntelemaan meidän podcastiä, mutta suosittelen kyllä ihmisiä tutustumaan podcasteihin ylipäänsä. Niillä on rauhoittava vaikutus.

Ei ketään kiinnosta sun podcast eikä sun ihmissuhteet. Kerro lisää siitä David Bowien keikasta!

Kertoisin, jos muistaisin, mutta hei, siitä on 20 vuotta! Muistan, että viereisellä penkkirivistöllä tanssi kaksi nuorta naista, jotka näyttivät vähän sekavilta, ja koska olin teini-ikäinen tyttö, jolla ei ollut elämää, ajattelin, että olispa upeeta olla aikuinen, sekaisin oleva David Bowie -fani. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, voin sanoa, ettei se nyt ehkä niin upeeta ole aina ollut, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. 

Selvä. Tässä nämä kysymykset olivat. Kiitos vastauksista.

Ei kestä kiittää. Laitatko mulle vielä jutun luettavaksi ennen kuin julkaiset sen? Olisi kiva lukea se vielä uusin silmin, ettei tarvitsisi hävetä itseään koko loppuelämäänsä.

Ei ole aikaa, tämä täytyy julkaista heti. Ihmiset ovat tähän aikaan vielä hereillä ja tämä on juuri sopiva julkaisuaika. Olen pahoillani.

:/

 

Ilta Justin Bieberin seurassa eli "moderni keikka-arvio"

Justin Bieber esiintyi tiistaina Hartwall Arenalla. Olin jo kauan ennen sitä kaivannut elämääni kunnon show'ta ja paikkaa, jossa musiikista voisi nauttia ilman, että joku kysyy:

"Ai siis tykkäätsä tästä niinku ironisesti?"

Keikkalipun hinta oli 130 euroa. Se tuntui aika korkealta, mutta ajattelin, että jos suurista ja todellisista tunteista pitää maksaa 130 euroa niin hyvä on, minä maksan. Joten keväällä sanoin ystävälleni: "Mennään sinne Justin Bieberin keikalle."

"Okei", hän sanoi.

Hankimme liput ja minä kirjoitin kalenteriini 27.9.-päivän kohdalle: BIEBER.

Syyskuun 27. koitti. Se oli kaunis tiistaipäivä ja sinä päivänä minä menin kahville Anni Gullichsenin kanssa. 

Taustatietoa Annista ja minusta: Tutustuimme netissä vuosi tai pari sitten, minkä jälkeen olemme kommunikoineet Snapchatissä, Twitterissä ja Facebookissa juuri sen verran, että tiistaina kun näin Annin Stockan kellon alla, en osannut yhtään sanoa, olimmeko hengailleet yhdessä miljoona kertaa vai olimmeko nähneet kasvotusten vain kerran, vuosi sitten kesällä Sideways-festareilla kun olin nousuhumalassa ja Anni pysäytti minut ja kävimme keskustelun tyyliin "Moi, mitä kuuluu?", "Moi! Mitäs tässä, raahustan päivästä toiseen ja yritän selvitä elämästäni, entä sulle?", "Sitä samaa", "Hyvää festaria", "Kiitos samoin".

(Jälkimmäinen on oikea vastaus.)

Anni asuu Turussa, mikä mainittakoon tässä välissä vaikkakaan en tiedä, onko sillä tämän tarinan kannalta paljoakaan merkitystä. (Lienee kohteliasta kuitenkin.)

Päätimme kävellä Ysibaariin Uudenmaankadulle. Meillä oli melkein samanlaiset vaatteet. (Mustat.) Annikin oli menossa illalla katsomaan Bieberiä.

Anni sanoi lukeneensa arvioita Justin Bieberin maanantain keikasta: suuri osa musiikista oli tullut playbackinä ja Justin oli vetänyt keikan rutiininomaisesti läpi.

Sanoin Annille, että olin lukenut samanlaisia juttuja.

Emme kuitenkaan antaneet huhujen lannistaa meitä. Olimme sitä mieltä, että ehkä keikka-arvioissa lytättiin Justinia muuten vaan.

"Kyllä kai Justinin kaltaisen supertähden show on hyvä", tuumimme. 

"Se on joka tapauksessa Justin Bieber, joka me nähdään ja ne biisit on niin hyviä, ei siitä mihinkään pääse... kyllä siitä hieno ilta tulee", totesimme ja siirryimme keskustelemaan siitä, miltä tuntuu opiskella journalismia vuonna 2016 (hajottavalta) ja siitä, miten hankalaa on tehdä koulutehtäviä, opinnäytetyötä ja gradua (erittäin) ja siitä, kävelikö Arto Tuunela ohitsemme Uudenmaankadulla (tässä vaiheessa siis istuimme jo Ysibaarin terassilla, en vain jaksanut mainita asiaa erikseen koska miksi olisin jaksanut: tämä on vain blogini eikä tätä kukaan lue ja minä istun kirjastossa koska tulin tänne tekemään koulutehtävääni enkä kirjoittamaan joutavaa blogimerkintää, miksi elän näin?) vai oliko se joku muu kuin Arto Tuunela (tämä oli muuten hankala keskustelunaihe, koska näin oletetun Arto Tuunelan hyvin nopeasti ja olin luullut Arto Tuunelaa ihan toisen näköiseksi, kun taas Anni, joka tiesi, tai ainakin sanoi tietävänsä hyvinkin tarkasti miltä Arto Tuunela näyttää, halusi uskoa, että kyseessä todella oli Arto Tuunela, jotta hän voisi sanoa ystävilleen Turussa: "Näin Helsingissä Arto Tuunelan. Hän käveli ohitseni Uudenmaankadulla." Minä sanoin Annille, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos hän sanoisikin ystävilleen niin, vaikkei meillä olisikaan 100-prosenttista varmuutta miehen henkilöllisyydestä. Periaatteessahan mies olisi voinut olla Arto Tuunela, mistä me tai kukaan muukaan sitä tiedämme*, ja joskus vapaa-ajalla, HUOM. tämä on tärkeää, en TIETENKÄÄN koskaan silloin kun kirjoitan artikkelia JOURNALISTINA PALKKAA VASTAAN vaan VAPAA-AJALLA, saatan mennä siinä mielessä tarina edellä, että jos tarina on parempi kun kadulla kävelee Arto Tuunela eikä joku tyystin tuntematon henkilö, niin saatan hyvinkin sanoa nähneeni kadulla Arto Tuunelan, vaikkei siitä olisikaan täyttä varmuutta. Tähän kohtaan voisi laittaa varmuuden vuoksi sulkeet, vaikka sama juttu periaatteessa jatkuukin.)

Anteeksi, että rönsyilen, mutta:

Kun olin yläasteella, eräs ystäväni sanoi minulle, että elämässä pääsee helpommalla jos lisää jokaisen juttunsa alkuun lauseen "Minulla on sellainen mielikuva, että..." 

"Sen jälkeen voit sanoa ihan mitä tahansa", ystäväni neuvoi. 

Se oli hieno neuvo ja on vienyt minut pitkälle elämässäni. (Kuten huomaatte. Istun siis yhä kirjastossa ja kirjoitan tätä blogimerkintää blogiini, jota en ole päivittänyt viiteen kuukauteen. Haluan muistuttaa, että kutsun itseäni toisinaan "sosiaalisen median ammattilaiseksi". Mutta sitten taas, monet ihmiset kutsuvat itseään sellaisiksi. Se antaa lohtua. Tavallaan.)

*tietääkö kukaan, missä Arto Tuunela oli viime tiistaina (27.9.) klo 14.00? (Mahtoiko hän kävellä pitkin Uudenmaankatua?)

Kerroin Annille, että tykkään katsoa hänen snäppejään ja lisäsin, että kaipaan ympärilleni luovaa energiaa ja kyselin häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan sillä tavalla, millä 33-vuotiaat nyt kyselevät 26-vuotiaiden tulevaisuudensuunnitelmista. (En tiedä, mikä "se tapa" on, mutta haluan uskoa, että olen ihan samanlainen 33-vuotias nainen kuin muutkin ja käyttäydyn sen vaatimalla tavalla. Haluan hukkua massaan, mutta se on aihe, joka ei kuulu tähän vaan jota käsittelen työharjoitteluraportissani, jota minun niin ikään pitäisi kirjoittaa täällä kirjastossa juuri nyt sen sijaan, että kirjoitan, yhä, tätä blogimerkintää. Kiitos, kun luet. Vain siksi tällä kaikella on merkitystä.)

 

Parin tunnin kuluttua me kävelimme taas Mannerheimintiellä ja keskustelimme Justin Bieberistä. Saatoin Annin hotellille, jossa hän yöpyi ja kuljin vielä "uteliaisuudesta" Kämp-hotellille, missä päivysti kourallinen beliebereitä siinä toivossa, että Justin ilmestyisi kadulle hengailemaan.

"Onko Justinia näkynyt?" kysyin kahdelta tytöltä.

"Ei", he vastasivat. 

"Minkä ikäisiä te olette?" jatkoin (koska olen ihminen, joka alettuaan inttää ei osaa heti lopettaa sitä).

"Me ollaan kuudennella", tytöt vastasivat.

"Oletteko te menossa Justinin keikalle tänään?" kysyin.

"Emme", he vastasivat. 

"Minä olen", sanoin ja ajattelin, että ehkä tätä keskustelua ei kannata jatkaa enempää.

"Toivottavasti näette Justinin", sanoin ja lähdin pois.

 

Koitti ilta. Suuntasin ystäväni kanssa Hartwall Arenalle. Jännitti. Siellä Justin olisi!

Ja siellä Annikin oli. Törmäsin häneen juuri ennen keikkaa, kun olin menossa ystäväni kanssa katsomaan Justin Bieber merchandisea.

Toivotin Annille hauskaa keikkaa ja hän toivotti samaa minulle.

 "Otin kuvan fanien puhelimista, koska olen niin diippi ihminen"  —  Anni Gullichsen

"Otin kuvan fanien puhelimista, koska olen niin diippi ihminen" — Anni Gullichsen

Kun keikka oli ohi, Anni lähetti minulle viestin Facebookin chatissä.

"Noh... Mitäs tunteita herätti?" siinä luki.

"Paljonkin kaikenlaisia", vastasin.

"Suoraan sanottunua tulin surulliseksi. Ajattelin kirjoittaa aiheesta blogimerkinnän. Voisinkohan haastatella sua siihen vaikka huomenna?" kysyin.

"Käy!" Anni vastasi. 

Seuraavana iltana minä soitin Annille. Alla keskustelumme, jota kutsuisin "moderniksi keikka-arvioksi" jos haluaisin vaikuttaa siltä, että olen Suuren Tehtävän äärellä eikä tämän koko homman pointti lainkaan olisi se, että välttelen vain koulutehtävieni, työharjoitteluraporttini ja opinnäytetyöni tekemistä.

verkkarit

Moi, Anni! Justin Bieberin keikasta on nyt kulunut vuorokausi. Mitkäs on tunnelmat? Mähän olin keikan alussa aika fiiliksissä! Katoin lavalle ja ihmiset kiljui, mutta sitten erehdyin kattomaan screenille ja näin Justinin ilmeen. Se ilme oli tyhjää täynnä eikä se siitä muuttunut miksikään illan aikana. Siis miksikään. Oikeesti näitkö sä Justinin hymyilevän kertaakaan koko keikan aikana?

En juurikaan. Ainoastaan siinä kohtaa, kun ne lapset oli siinä lavalla, näin pienen hymynkareen. Mun mielestä oli jäätävää, miten väliinpitämättömältä Justin näytti. Eikö se olisi voinut edes taikoa jonkun robottihymyn naamalleen kun ihmiset olivat kuitenkin maksaneet lipuista?

Mietin samaa. Minkälainen meininki siellä permannolla oli? Mähän istuin mun kaverin kanssa katsomossa.

Ei siellä permannolla oikein tarttunut fiilistä. Kun DJ kun huusi että heiluttakaa käsiä, hypittiin. Tosi monet otti kuvia ja videoi sitä keikkaa. Keikoilla kuvaamisessa on se ongelma, että jos keskittyy siihen että saa videota Snäppiin tai saa valokuvia, ei voi tehdä muuta. Periaatteessa koko keikan oliskin voinut nähdä edessä olevan tyypin puhelimelta. 

Nykynuorethan on just sellasia että ne vaan kuvaa koko ajan kaikkea eikä keskity olennaiseen.

Niin just. Voi nuorisolifea.

Ne menee suoraan kohti helvettiä.

Niinpä.

No ei. Mähän olen itsekin vasta päässyt vauhtiin siinä kuvaamisessa. Mä kuvasin Justinia ihan hulluna...

Mä taas pyrin siihen, että otan muutaman kuvan ja laitan sitten puhelimen pois. Jos saan yhden tai kaksi hyvää kuvaa, se riittää.

No mutta mä en saanut hyviä kuvia! Yritin ottaa hyvää kuvaa mutta sitä ei koskaan tullut ja sitten mun puhelimesta loppui akku. Tiedän, että olen huono ihminen mutta mä vaan en osannut lopettaa. Mutta ei puhuta siitä enää... koskaan. Keskitytään olennaiseen: Justin Bieber -verkkareihin. Näin sut Hartwall-areenalla ennen keikkaa vielä sattumalta. Olin just menossa mun kaverin kanssa kattelemaan vähän Justin merchandisea. Näitkö sä ne harmaat Purpose Tour -verkkarit?

Näin. Ne oli ihan hirveet.

Ehkä vähän. En tiedä missä mä ainakaan haluaisin sellasia käyttää, mutta ehkä en ihan kohderyhmää olekaan. Oli miten oli, mun mielestä 100 euroa on aika paljon harmaista verkkareista. Mutta se piristi, että Justinilla oli keikan loppuvaiheessa ne samat verkkarit päällä! Ehkä ne oli oikeesti laadukkaat verkkarit koska jos ne kelpaa Justinille, niin... Tai no, en mä tiedä. Mutta niin, palataan siihen itse keikkaan. Koska olen kunnianhimoinen journalisti---

WHAT?

Siis tuliks sulle yllätyksenä, että olen kunnianhimoinen journalisti?! Anyway, istuttiin siis väliajalla kaljalla mun ystävän kanssa — mikä varmaan ei tule sulle yllätyksenä — no mutta niin, tämä blogimerkintähän ei todellakaan kerro pelkästään minusta ja minun tunteistani tai edes minun ja Sinun tunteistasi vaan tässä on kuule ihan kunnolla tehty taustatöitä... Nimittäin siinä väliajalla kysyin parilta nuorelta naiselta, että mitä he oli ekasta keikan osasta tykänneet. Ja he sanoivat, että olivat pettyneitä. Heitä ihmetytti, ettei Justin ottanut juuri mitään kontaktia faneihinsa. Ei sillä, että heidän mielipiteensä nyt toisi hirveästi lisäarvoa tähän juttuun mutta halusin vain mainita, että näin paljon vaivaa tähän blogimerkintään. 

Selvä.

Huomasitko muuten, että Hartwall Areenalla oli tosi paljon Gigi Hadidin näköisiä pikkutyttöjä?! Tuli vaan mieleen. Se oli tosi hullua.

Joo ja Kendall Jennerin näköisiä tyttöjä kanssa.

Juuh. Niillä oli pilotit ja kaulapannat ja pillihousut. 

Ja contouria.

Kyllä, tietysti contouria. Teinitytöt on ihania!

Niin on.

Mun mielestä sekin on ihanaa, kuinka paljon Justinin fanit rakastaa sitä. Ehkä siksikin se tuntui vähän oudolta, kun Justin viskoi niitä vesipulloja sinne yleisöön. Siinä ei ollu sellasta ilosta ”hei te varmaan iloitsette kun saatte koskea vesipulloon, josta juuri join” vaan enemmänkin sellasta ”sinne lensi eikä mua kiinnosta hittoakaan, että osuuko se pullo jonkun naamaan, mikä se seuraava biisi olikaan jonka mukana mun piti suutani aukoa?”

Mustakin tuntui, ettei Justin tainnut kauheasti kunnioittaa fanejaan. Tuli sellainen olo, että se oli pakotettu lavalle. Miksi pitää vetää kiertue, jos on hermoraunio?

Niin. Mun olis tehnyt mieli pyytää anteeksi, että olin ostanut sen 130 euron lipun, minkä takia Bieberin oli pitänyt lentää jonnekin Pasilaan. Varmasti Justin olisi mieluummin maannut uima-altaalla jonkun huippumallin kanssa, ja ymmärrän sen kyllä, KUKAPA EI HALUAISI?! Mutta jos sä oot supertähti ja se on vähän niin kuin sun työ esittää niitä biisejä niin... en mä tiedä. Justin Bieber vaan näytti niin kyllästyneeltä kaikkeen — vaikka halli oli täynnä ihmisiä, jotka rakasti sitä. Tiedätkö, mulle tuli siitä sellanen tunne, joka mulla oli ala-asteella kun tykkäsin tosi paljon jostain pojasta ja se poika vaan liiteli ohi joka päivä välittämättä yhtään siitä, että sillä oli muhun hirveesti vaikutusvaltaa. Musta tuntui, että se poika kyllä tiesi sen että kaikki oli siihen rakastuneita, mutta sitä vaan ei kiinnostanut. Se oli hirveä tunne. Tiedätkö, mitä mä tarkotan?

Joo, todellakin.

Se ihmistyyppi on sellanen, että parinkymmenen vuoden päästä siihen törmää jossain festareilla ja se tulee kyselemään kuulumisia muina miehinä ja oot silleen että mitäs tässä, hyvin menee mutta menköön ja kohta se kysyy haluutko space cakeä tai jotain vastaavaa ja sitten sitä on, että miksipä ei koska se TRAUMA ON NIIN SUURI ja sitä luulee, että ehkä tää on se tapa, jolla mä, tai siis joku, pääsee sen tyypin yli koska tätä tapaa ei ole vielä kokeillut, mutta ei se mene niin! EI SE KÄY NIIN HELPOSTI! Sellasten tyyppien jälkeen pitää kohdata tosi monta kivaa ihmistä kunnes ymmärtää, että ehkä mun ei alun perinkään olis pitänyt itkeä tollasen tyypin takia. Sitä ennen voi tuntea itsensä aika arvottomaksi, sen voin sanoa! Tai siis NÄIN VOISIN KUVITELLA! No, onneksi yleensä jossain vaiheessa ihminen tajuaa, että maailmassa on myös kivoja ihmisiä, sellasia, joiden ei tartte olla ilkeitä ollakseen kiinnostavia ja että jos niille vaikka sanoo, että hei mä muuten tykkään susta, niin ne on että okei, mäkin tykkään susta tai sitten ne sanoo, että sepä hauska kuulla mutta sä et kyllä ole kovin kiinnostava tai jotain mikä ei tietenkään ole sitä mitä haluaisi kuulla mutta ainakaan ne ei heitä sua vesipullolla. Mitä yritän sanoa on, että musta tuntuu oudolta ajatella, että maksoin just 130 euroa siitä, että tuijotin Justin Bieberiä. Tai jotain. En mä tiedä. Mua väsyttää.

Okei...

Mä kävin katsomassa Take Thatiä vuonna 1994 eli en niin hiljattain, mutta kuitenkin, muistan miten vaikeeta oli kinuta rahat lippuun äidiltä. Sitten piti lintsata koulusta jotta pääsi jäähallin eteen päivystämään ja kaikki vaan sen takia, että ajattelin että jos Mark Owen näkisi mut, niin se tajuaisi, että me kuulutaan yhteen ja sitten me mentäisiin naimisiin ja niin edelleen. No, ei sitä Mark Owenia hirveästi näkynyt siellä jäähallin edustalla, mutta kun keikka alkoi, ajattelin, että jos mä vaan kiljun tarpeeksi lujaa, niin ehkä se huomaa mut ja rakastuu muhun. (En suosittele tätä taktiikkaa, mutta silloin se tuntui oikealta.) Mark oli kuitenkin kohtelias: Se tanssi ja laulo siellä lavalla ja ainakin teeskenteli, että sillä oli hauskaa Robbien, Howardin, Jasonin ja kuka se viides olikaan, kanssa. GARYN! Miten mä unohdin Garyn, joka vielä teki ne kaikki biisitkin. Näin hirveä mä olen. ANTEEKSI!

Ok.

Mä kunnioitin Markia! Mark Owen yritti! Mutta toisaalta taas mä rakastin Markia ja olisin varmaan rakastanut sitä, vaikka se olisi sylkenyt mun naamalle sinä iltana. 

Niin.

Justinin keikasta vielä yks juttu. Mun takana seisoi sellanen pikkutyttö, jolla oli Purpose Tour -paita ja se itki koko ajan ja nosti aina välillä epäuskosen näkösenä käden suunsa eteen. Ja sit kun Justin lauloi "As long as you love me" -biisiä, se tyttö lauloi mukana We could be starving, we could be homeless, we could be broke... Se tyttö näytti niin onnelliselta. Niin sitten mä ajattelin, että ehkä kaikesta huolimatta 130 euroa on pieni hinta niin täydellisestä hetkestä ihmisen elämässä.

Niin. Ja joskus se pääsee vielä paremmalle keikalle. 

Nimenomaan. Kiitos Anni tästä haastattelusta.

Kiitos sulle että sain gradun kirjoittamisen sijaan miettiä vielä vähän Justinia ja hänen näkemisensä herättämiä ristiriitaisia tuntemuksia. Sen lisäks et olin keikkaan pettynyt ni olin myös aika surullinen seuratessani sitä Justinin ilmeetöntä esiintymistä. Haluisin vielä sittenki lisätä et en tahtois uskoa Justinin olevan mikään täys ****u kuitenkaan (vaikka toki sekin on mahdollista), vaan et se on tod näk ihmisenä aika rikki ja kyllästyny laulamaan sitä Babya (jonka se on siis julkassu ollessaan jotain 15... jos hypoteettisesti olisin ite kirjottanu silloin jotain lauluja ja joutuisin pokkana esittämään niitä samoja vielä aikuisiällä ni olisin mäki varmaan aika paskana) noin 200 tuhannetta kertaa jossain susirajalla samanlaisille kirkuville teineille ku kaikilla niillä muillaki keikoilla. Ja toisaalta myös ehkä se vähä kokeilee rajojaan et kuinka paska se tosiaan voi olla nii et ihmiset kuitenki edellee suostuu maksamaan. Mä toivoisin oikeestaan et Justin löytäis jonkun uuden ja motivoivan harrastuksen jonka kautta se oppis jälleen et Life is worth living.

Samoin. 

 

Seuraa Anni Gullichsenia Instagramissa: @rva_perunapaa

Seuraa Anni Gullichsenia Snapchatissä: @rouvaperunapaa

Viestinnän ammattilainen avoimena keväästään: "RANKKAA ON OLLUT"

Näin viestinnän ammattilaisena muistan joskus kuulleeni, että jos toimittaja listaa jutussaan asioita, se tarkoittaa sitä, ettei hän ole jaksanut laittaa tikkuakaan ristiin sen eteen, että jutusta tulisi hyvä. Listojen tekeminenhän on tosi helppoa, ei tarvitse välttämättä kirjoittaa kokonaisia lauseita ja yhdistää niitä toisiinsa tai jotain. (Saatan muistaa väärinkin, mutta silti haluan nyt levittää tätä "tietoa", lähinnä siksi, että pääsen sen yhteydessä muistuttamaan, että minä tosiaan olen viestinnän ammattilainen... Olen toimittaja! (Olettehan muuten jo lukeneet kolumnin, jonka kirjoitin Edit-sivuille? Olen kolumnisti! (Voisitteko ystävällisesti klikkailla juttua niin paljon, että siitä tulisi maailman historian suosituin nettikolumni, minkä myötä minulle tulisi mielettömiä työtarjouksia ovista ja ikkunoista? Tarvitsen rahaa. Kiitos.)))

No niin, nyt kun olette lukeneet kolumnini ja jättäneet sen alle lukuisia ylistäviä kommentteja, haluaisin kirjoittaa listan asioista, joita elämässäni on viime aikoina tapahtunut. (Saan kirjoittaa listan jos haluan. Vai onko tässä vaiheessa vielä jotain väliä sillä, kuinka tyylipuhdasta tekstiä tänne kirjoitan, olenhan joka tapauksessa osoittanut olevani surkea bloggaaja (kirjoitin tänne viimeksi kolme kuukautta sitten)?) Mutta niin, toisaalta taas, kuten sanottu, olen käyttänyt energiaani toimittajana ja kolumnistina olemiseen, mikä selittää poissaoloni ns. blogosfääristä. (Puhuvatko ihmiset vielä blogosfääristä? Miksi kukaan koskaan ylipäänsä halusi käyttää sanaa blogosfääri?) (Ja miksi minä käytän niin paljon sulkuja?)

Täällä sitä kuitenkin taas ollaan, enkä epäile hetkeäkään etteikö kaikkia maailman ihmisiä kiinnostaisi, mitä minulle kuuluu. Siispä kerrottakoon, että...

  - Olen alkanut tehdä opinnäytetyötäni ja ajatellut, että vastoin kaikkia odotuksia (tai ainakin omia odotuksiani), se ei ole oikeastaan homma eikä mikään (minähän olen kirjoittanut vaikka kuinka paljon kaikenlaista, kuinka vaikeaa muka yhden opinnäytetyön tekeminen voi olla?!)

  - Olen sanonut ihmisille: "Kevääni on hyvin kiireinen, teen nimittäin opinnäytetyötäni. Se valmistuu viimeistään kesäkuussa."

  - Olen huomannut, että opinnäytetyön tekeminen on aika vaivalloista puuhaa. Tai siis, sen tekeminen ei ole vaivalloista, mutta sen tekemisen aloittaminen on, koska periaatteessahan sitä ei ole ihan pakko tehdä koskaan: Kukaan ei anna minulle potkuja jos en tee opinnäytetyötäni, kukaan ei jätä maksamatta minulle palkkaa jos en tee opinnäytetyötäni, kukaan ei sano minulle: "Minkälainen luuseri ei saa yhtä opinnäytetyötä tehtyä? Sisko, ihan oikeasti!" (Joku voisi kyllä viimeinkin sanoa sen suoraan. Ehkä silloin jotain tapahtuisi. Tai sitten ei.)

  - Olen tullut siihen tulokseen, että maailmassa on paljon muutakin kuin opinnäytetyö.

  - Olen katsonut Bachelor Suomen ja Temptation Island Suomen kaikki jaksot ja muutamia jaksoja Kielletty rakkaus -sarjasta. (Jälkimmäisestä yhden jakson jopa kahdesti, se oli sellainen ilta kun söin ystäväni Tommin luona sipsejä ja paljastui, ettei Tommi ollut nähnyt sitä jaksoa ja koska se oli mielestäni kiinnostava monella tasolla ja myös hieman kyseenalainen, sanoin Tommille, että ehkä me voisimme katsoa jakson siinä sipsien syönnin lomassa. Tosiaan katsoimme sen ja sitten mietin elämääni, mietin sitä, kuinka monia vuosikymmeniä, vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja ja niin edelleen minulla on elämässäni jäljellä ja miten sen ajan käytän ja masennuin hieman koska nyt olen käyttänyt kaksi tuntia yhden ja saman Kielletty rakkaus -jakson katsomiseen.)

  - Olen ajatellut, että voisin vähentää television katsomista ja lukea vaikkapa kirjoja

  - Olen löytänyt itseni makaamasta sängystä, syömässä jäätelöä ja katsomassa jälleen Kielletty rakkaus -sarjaa. (No, jakso sentään ei ollut se, jonka olin kahdesti nähnyt vaan sellainen jakso, jossa suomalainen nainen oli mennyt turkkilaisen miehen kanssa naimisiin ja saanut siksi lokaa niskaansa.) 

  - Olen jättänyt opinnäytetyöni odottamaan aikaa, jolloin elämäni ei ole "niin jumalattoman kiireistä"

  - Olen tullut tädiksi

 - Olen sanonut irti nykyisen vuokrasopimukseni ja tehnyt uuden

 - Olen käynyt läpi tavaroitani muuton alla ja miettinyt, mitä voisin tehdä trollikokoelmalleni

 - Olen kysynyt itseltäni: "Onko sydämesi todella niin kylmä, että voisit heivata rakkaat trollisi Kierrätyskeskukseen? Sisko, mieti vielä."

  - Olen kysynyt äidiltäni, voisikohan veljenpoikani olla ihminen, joka osaisi arvostaa trollikokoelmaani. (Äiti vastasi, että voisi hyvinkin ja hän on tietysti oikeassa: emmehän me voi tietää)

  - Olen tuntenut itseni hyvin onnekkaaksi koska nyt voin sysätä viattoman taaperon niskoille 13 trollia ja kysellä häneltä kuolemaani saakka: "Olethan pitänyt hyvää huolta trollikokoelmastani? Eivätkös trollit olekin hauskoja. Silloin kun täti oli nuori ja itse asiassa ei niin kovin nuorikaan, hän keräili trolleja. Joidenkin mielestä se oli erikoista, mutta minkäs teet, hahahahaha, se oli erikoista aikaa tädin elämässä. Saanko muuten kysyä, missä trollit nyt ovat? KYSYIN, ETTÄ MISSÄ TROLLIT NYT OVAT?! NÄYTÄ MINULLE MINUN TROLLINI!"

   - Olen palannut kirjaprojektini pariin, joka on ollut jäissä siitä saakka, kun aloin tehdä opinnäytetyötäni

  - Olen ajatellut, että vau, tästä tulee mieletön teos! Olenpas lahjakas kirjoittaja!

  - Olen ajatellut, että kaikkea paskaa sitä tuleekin kirjoitettua ja että mitä järkeä on kirjoittaa sanaakaan, jos ei osaa mitään. Miten on ylipäänsä mahdollista, että olen saanut mitään ikinä kirjoitettua? Ja miten kaikki ne ihmiset, ystäväni mukaan lukien, jotka ovat vuosien varrella sanoneet minun olevan hyvä kirjoittaja, ovat kehdanneet valehdella minulle? Ovatko he vain odottaneet sitä päivää, että menen lankaan ja alan kirjoittaa kirjaa. Onko heidän suurin unelmansa se hetki, jolloin sanon heille "Tässä on kirjani, mitä pidätte? Annoin sille kaikkeni", koska silloin he voivat huutaa: "OLETKO SINÄ KIRJOITTANUT KIRJAN?! SINÄ, JOKA ET OSAA MITÄÄN?! HAHAHAHAHAAH MIKÄ SPEDE!" Sitten he sylkevät naamalleni. Siitäkö tässä on kyse?

 - Olen ajatellut, että miksi kirjoittaisin kirjaani kun maailmassa on niin paljon muutakin, esimerkiksi minä ja minun kuulumiseni, varmasti kaikkia maailman ihmisiä kiinnostaisi kuulla, mitä minulle kuuluu, ja että siitähän voisi tehdä vaikka pienen listan sinne omille nettisivuille! Mikä nerokas idea! Kyllä huomaa, että olen viestinnän ammattilainen!

Loppu. 

 Trollikokoelmani.

Trollikokoelmani.

Vapaa toimittaja vastasi puhelimeen

Hyvä ystäväni soitti minulle muutama päivä sitten. Ajattelin kirjoittaa puhelusta tänne nettisivuilleni, täällä kun on viime aikoina ollut niin hiljaista.

Elämä on vienyt mennessään.

Ystäväni: "Moi... Mitä kuuluu?"

Minä: "Eipä tässä mitään... Kahvia juon. Mitäs sulle?"

Ystäväni: "Mulla on kriisi. Siis se tyyppi Tinderistä jonka kanssa mä oon kirjotellu pari kertaa, se hyvännäkönen jonka kuvan lähetin sulle muutama päivä sitten ja joka ei sun mielestä ollut hyvännäköinen,  niin se ei oo enää vastannut mulle!"

Minä: "Ai? Mutta siis ei se musta mitenkään pahannäkönen ollut, musta se vaan näytti jotenki nyrpeeltä niin en tykänny. Mitä te kirjottelitte ja mitä siinä tapahtu?"

Ystäväni: "No se oli menossa kauppaan ja sit mä kysyin siltä, että mitä se aikoi ostaa. En tiedä miks kysyin sitä, ei mua oikeesti kiinnostanut mitenkään erityisesti mitä se oli ostamassa mut mä vaan jotenki kysyin sitä ja sit se luetteli mulle kauppalistansa. Siinä oli esimerkiks paahtoleipiä ja sit mä jotenki aloin selostaa sille suhteestani paahtoleipiin ja kaikkee sellasta, ylipäänsä niinku asiaa paahtoleivistä enkä tosiaan tiedä miks mä sellasta aloin selostaa mut siinä vaan kävi niin! Mä vaan innostuin jotenki... Kirjotin sille niistä paahtoleivistä tosi pitkään ja se tyyppi oli vaan silleen et okei ja katos eikä siitä oo sen jälkeen kuulunu mitään! Tästä on nyt pari päivää ja se on lukenu mun viestin jo ajat sitten ja sen jälkeen ollu online monta kertaa."

Minä: "Toi kuulostaa musta just siltä, mitä sen näkönen tyyppi vois tehdä. Se näytti just sillä tavalla nyrpeeltä, että sen mielestä ihminen joka puhuu paahtoleivistä ei oo tarpeeks cool hänelle. Tollanen on ärsyttävää."

Ystäväni: "Niin... Enkä mä ees ollu kiinnostunut siitä! Mä olisin vaan halunnut hylätä sen ennen kuin se hylkäs mut!"

Minä: "Joo uskon. Mua risoo myös... Sekotin just dipin illaks jotta voin tänäänkin istua yksin kotona ja syödä sipsejä. Tää on mun elämää eikä kukaan rakasta mua ja mä kuolen yksin."

Ystäväni: "Samoin. Olis se tyyppi voinut mulle jotain vastata. Oon aatellu et ehkä se on vaan ollu niin kiireinen ettei se oo lukenu mun viestii kunnolla tai jotain mutta tiiän kyllä ettei se pidä paikkaansa. En oikeesti kestä, että se hylkäs mut!"

Minä: "Mut on hylätty myös! Kukaan ei välitä musta! Kukaan ei halua nähdä mua eikä ketään kiinnosta, miten mulla menee! Mä vaan syön sipsejä ja mun elämä valuu mun silmien edessä. Oon 33-vuotias ja mun elämä vaan valuu ja mä katon sivusta, kuinka se tapahtuu. Se on traagista."

Ystäväni: "No mut kaikkien elämä valuu."

Minä: "Se on kyllä totta. Ja toisaalta taas täähän on mun oma valinta. Mä todella haluan tänäkin iltana vaan syödä sipsejä ja olla rauhassa. Mä oon ihan fine vaikkei mulla oo mitään sosiaalista elämää. Mä panostan mun uraan ja suoraan sanottuna mulla on sellainen aavistus, että mun tulevaisuus on lupaava. Ja muutenkin siis mähän oon ollut tosi tasapainonen viime aikoina. En oo flippaillut kauheesti vaikka on ollut kaikkee tässä, uusia töitä, vanhoja töitä, koulua sun muuta. Ei mulla olis edes aikaa mihinkään muuhun! Ja tiiätkö kun mä aina sanon, että tuun hulluks jos en kirjota vähään aikaan omia juttuja niin voitko kuvitella, että vaikkei mulla oo ollut viime aikoina aikaa eikä energiaa kirjottaa omia juttuja niin mä en oo tullut hulluksi. Mä oon ihan fine. Itse asiassa mulla on tosi levollinen fiilis jotenki... on niinku sellanen ihana terveellinen stressi päällä."

Ystäväni: "Mullakin on. Olis vaan kiva jos se tyyppi ei olis hylännyt mua. Niin ja tosta kirjottamisesta, oonki odotellu, että kirjottaisit jotain sun sivuille. Olis kiva lukea sun juttuja pitkästä aikaa."

Minä: "Mitä?" 

Ystäväni: "Niin siis että olis kiva lukea sun kirjotuksia."

Minä: "Ai niinku mitä kirjotuksia?"

Ystäväni: "Mitä vaan, että kun et oo pitkään aikaan kirjottanu sun blogia---"

Minä: "Mähän just sanoin, ettei mulla oo ollut aikaa eikä energiaa kirjottaa mitään omia juttuja."

Ystäväni: "Joo siis tiiän ja---"

Minä: "Sä tiedät varsin hyvin mun tilanteen. Mä käyn taas koulua ja oon saanu uuden työpaikan ja kirjotan työkseni edelleen myös! Että millähän ajalla mä niinku kirjottaisin mun nettisivuille? Ja mistä mä kirjottaisin? MISTÄ MUN PITÄIS SUN MIELESTÄ KIRJOTTAA?! Jos mulla liikkuu päässä edes vähänkin jotain niin yritän myydä sen juttuideana jollekin lehdelle! Mä tarviin rahaa ja sä tiedät sen! Kukaan ei maksa mulle mitään kun kirjotan mun nettisivuille! Miksi mä kirjottaisin sinne yhtään mitään?! Jotta sulla olis jotain luettavaa?!

Ystäväni: "En mä tarkottanu että---"

Minä: "Ei mulla oo mitään sanottavaa kenellekään! Mä en tee mitään, mä en tapaa ketään, mulle ei tapahdu mitään! Mä syön sipsejä kotona! Mä just sanoin sulle, että mä vaan syön sipsejä kotona ja mun elämä valuu mun silmien edessä! Siitäkö mun pitäis mun nettisivuille kirjottaa?! Miks mä tekisin niin ja millä helvetin ajalla?! Oon varmasti maininnut sulle, että oon alkamassa tekemään myös mun opinnäytetyötä, ja mun psykologi sanoi, että se pitäis nyt ensimmäisenä hoitaa pois alta! Mun on valmistuttava koulusta ennen kuin kaikki unohtaa, että joskus oli sellanen tutkinto kuin 'medianomi' eikä se valmistuminen oo mikään pieni homma! Mulla on tosi paljon koulutehtäviä ja tiedät erittäin hyvin myös sen, että haluan kirjottaa kirjan! Mä oon sanonut sulle miljoona kertaa, etten halua olla ihminen, joka vaan sanoo ihmisille kirjoittavansa kirjaa, muttei kirjota mitään! Mä en ole sellainen ihminen! Mä haluan yllättää kaikki, mutta miten mä sen voin tehdä kun joku on koko ajan vaatimassa multa jotain?! Tee töitä! Käy koulussa! Tee opinnäytetyö! Tee Snapchat-videoita! Vie koira ulos! Kirjota sun nettisivuille! Entä ootko Sisko koskaan miettiny podcastin tekemistä?! Mitä te vielä haluatte?! Mä tahtoisin kirjottaa koko ajan mutta mä en pysty! Mä en saa kirjotettua yhtään mitään! En YHTÄÄN MITÄÄN ja sä tiedät, että mä tuun hulluksi jos mä en saa kirjotettua omia juttuja ja nyt mä en ole saanut kirjotettua niitä! Mä en oo kirjottanut moneen viikkoon mitään! Mä en osaa enää kirjottaa! En tiedä miten oon koskaan voinut kirjottaa mitään! Mä vihaan kirjottamista ja mä vihaan mun elämää! Kaikki on hirveetä enkä mä kestä enää!"

Ystäväni: "Okei, okei... Mut siis niin, mä tykkään lukee sun kirjotuksia ja monet muutkin tykkää. Jos sä et keksi mitään aihetta, mistä kirjottaa, niin voithan sä kirjottaa siitä, miltä susta tuntuu? Varmasti ihmiset lukis mielellään siitäkin, että oot kilahtamassa."

Minä: "Toi on varmaan vitsi? Mä oon sanonu sulle jo sillon kun perustin sen kirotun nettisivun, ettei siitä tuu mitään päiväkirjaa! Sen tarkotuskaan ei oo missään vaiheessa ollut se, että se olis jotain päiväkirjamaista tekstiä! Mä sanoin sillon kaikille, myös sulle, ettei ketään enää kiinnosta blogit! Mä sanoin kaikille, että blogit kuolee ihan kohta! Mä uskoin yksittäisiin kirjotuksiin! Se oli sen koko hiton sivun pointti, että kirjotan sinne asiallisia tekstejä, joissa puin ajankohtaisia asioita! Sitten ihmiset vois jakaa niitä toisilleen ja ajatella, että se Sisko on kyllä hyvä kirjottaja ja mieletön nainen! Ei yhtään niin epätasapainoinen, miltä Twitterissä vaikuttaa! Ihmiset jakais niitä kirjotuksia ja se sivu olis mun käyntikortti, sitähän mä selitin kaikille kun perustin sen nettisivun ja sikshän mä maksoin itteni kipeeks siitä sen ulkoasustakin! Kyse oli alusta saakka laadusta eikä määrästä, etkö sä muista, että sanoin niin?!"

Ystäväni: "Joo, mutta mä----"

Minä: "Mä sanoin, että kirjotan sinne vähintään kerran viikossa ja sitten aloin sanoa, että kirjotan sinne vähintään kerran kuukaudessa ja hyvä on, nyt on mennyt kaks kuukautta kun sinne kirjotin viimeks ja sekin kirjotus oli täyttä paskaa mutta silti! Etkö sä tajua, että kynnys kirjottaa uus juttu kasvaa koko ajan, se kasvaa tälläkin hetkellä ja mua ahistaa koko ajan enemmän! MUA AHISTAA! Se sivu on siellä ja odottaa, että sinne ilmestyis jotain mahtavaa, joten nytkö mä sitten alan yhtäkkiä kirjottaa sinne, miltä musta tuntuu?! Kirjotan sinne, että mä oon kilahtamassa ja sitten kaiken maailman päätoimittajat eksyy lukemaan sen tekstin ja ne ajattelee, että jaaha, ton sekopään juttuja me ei ainakaan osteta tähän lehteen enää ikinä! Ne kyselee toimituskokouksissa toisiltaan: 'Luitteko sen Siskon nettisivuilta sen tekstin?' ja huokailee, että voi hyvä jumala mikä hullu se on! 'Sääliksi käy kun vapaalla toimittajalla menee noin huonosti.' Sitäkö sä haluat?! Sehän olis ammatillinen itsemurha! Minkälainen ystävä edes ehdottaa tollasta?! 'Kirjota miltä susta tuntuu'!? Minkälainen ihminen sä oikein olet?!"

Ystäväni: "Mä vaan aattelin, että ehkä siitä vois tulla sulle parempi olo tai jotain."

Minä: "No joo siis varmaan tuliskin mutta ihan oikeesti... Mieti nyt."

Ystäväni: "Sit et kirjota."

Minä: "Juuh."

Ystäväni: "No joo mut soitellaan vaikka myöhemmin, mun pitää nyt lähtee kauppaan."

Minä: "Joo. Mä voisin keittää lisää kahvia. Ilmota mulle, jos se nyrpeen näkönen tyyppi vastaa sun viestiin, ja jos se ei vastaa, niin hyvä vaan, että pääset sellasesta tosikosta nopeesti eroon. Sä et tarvii sellasta negatiivisuutta sun elämään."

Ystäväni: "Totta. Moi."

Minä: "Moi."

 

Lomalle Lissaboniin? Tähtibloggaaja listasi parhaat vinkit

Eräs nainen twiittasi minulle pari viikkoa sitten suunnilleen seuraavasti: "Kuule @sipelolleri, sinähän kävit juuri Lissabonissa! Voisitko kertoa minulle, mitä siellä kannattaa tehdä?"

Niin. Minä tosiaan kävin elokuussa Portugalissa ystäväni kanssa. Se oli hieno reissu, jota muistelen mielelläni. Päätin sitten kirjoittaa naiselle sähköpostin aiheesta. Ai että, kun se tuntui mukavalta: Oih, Lissabon, minä ajattelin ja kuulin pääni sisällä kaikki ne Jari Sillanpää -kappaleet, joita me Tommin kanssa iltaisin hotellihuoneessamme lauloimme. (Niitä oli kolme: "Satulinna", "Pariisi-Helsinki" ja "Sinä ansaitset kultaa". Me pidämme hiteistä.)

Saatuani sähköpostin valmiiksi ja painettuani Send-nappulaa kysyin itseltäni: "Sisko, miksi kirjoittelet vaivattomasti sähköposteja jokseenkin vieraille ihmisille samaan aikaan, kun oman blogisi tuhkat voisi ripotella pitkin internetiä? Sinä, joka jauhat jauhamasta päästyäsi toisille ihmisille, että jos he perustavat blogin tai jotain vastaavaa, niin heidän tulee muistaa päivittää sitä säännöllisesti? Sisko, Sisko, Sisko... Olet sinäkin yksi tekopyhä paska!"

Vastasin itselleni, että syytön minä siihen olen. "Kirjoitan kyllä... jotain... ihan pian!"

Harmi vain, etten minä edelleenkään halunnut kirjoittaa tänne mitään. Ei vaan huvittanut.

Sitten minä keksin, ettei tavallaan olisi lainkaan alisuorittamista, jos copy ja pasteaisin Lissabonia käsittelevän sähköpostin tänne.

"Se, jos mikä olisi sisällöntuotantoa", minä sanoin itselleni ja ajattelin, että näinhän se on.

"Olet sinä kyllä luova ihminen!"

 Lissabonilaisen talon seinässä oli ruusuja. Muutan sinne heti kun pääsen eläkkeelle.

Lissabonilaisen talon seinässä oli ruusuja. Muutan sinne heti kun pääsen eläkkeelle.

2:35 PM

Moikkelis koikkelis!  

Mä tässä oon miettiny, että mitkä kaikki asiat mua matkalla eniten ilahdutti. Listaan kohta. Mutta kuten taisinkin jo mainita niin me saatiin hotelli ihan siitä keskustasta, oli hieno hotelli ja sattumalta vissiin huone halpa. Kaveri löys sen jostain perusnettisivulta, mistä hotelleja varataan. (Oon pihalla tollasesta, sori.) Sen hotellin aamiainen oli kyllä aika huono, mutta se ei haitannut koska hinnat oli niin halpoja muualla niin saatto ettiä jonkun kahvilan ja syödä siellä. Taidettiin tehdä niin, ööö, kerran?????? ("Pro tip": käy kuitenkin juomassa huononkin hotelliaamiaisen kahvi, koska jos lähdet nälkäisenä ja ILMAN AAMUKAHVIA etsimään kivaa kahvilaa, jossa syödä aamiaista, saatat saada raivokohtauksen hyvälle ystävällesi.)

Käytiin kaks kertaa syömässä thaimaalaista ruokaa ravintolassa nimeltä Sukhothai. Se oli parasta thaimaalaista mitä olin IKINÄ syönyt. (Oon siis hulluna thaimaalaiseen ruokaan.) Pakotin mun kaverin sinne uudestaan vaikkei oltu montaa pvää Lissabonissa. Myös mun Espanjassa asuva suomalaiskaveri oli käynyt tuolla aiemmin ja seonnut siitä. Aaaah pääsispä takas! Sijaitsee Bairro Altossa, missä ne bilekadut on. (Mekään ei enää olla mun kaverin kanssa kauheen innoissamme bailumeiningistä, lähinnä käveltiin ne kadut läpi jotta saatettiin muistella miltä tuntui olla nuori. Joku brittikundi huus täysiä "EIGHTEEN SHOTS! EIGHTEEN SHOTS!" Niitä shotteja sai tyyliin 8 eurolla tms. Opiskelijatarjous.)

https://www.tripadvisor.fi/Restaurant_Review-g189158-d1917012-Reviews-Sukhothai-Lisbon_Lisbon_District_Central_Portugal.html

Sitten tää samainen Espanja-kaveri suositteli meille Royale Cafea. Se olikin tosi symppis. En muista mitä söin mutta muistan että tykkäsin kovasti. Oli meidän vika pvä Lissabonissa sillon kun Royalessa käytiin ja tunnelmat vähän haikeet siksi. Kaunis kahvila ja siinä aika keskustassa sekin. Etittiin sitä jo ekana Lissabonin päivänä muttei löydetty, sit myöh. löydettiin se sattumalta.

https://www.tripadvisor.fi/Restaurant_Review-g189158-d1484483-Reviews-Royale_Cafe-Lisbon_Lisbon_District_Central_Portugal.html 

Käytiin siellä linnoituksessa, São Jorge Castlessa. Oltiin tohon vaiheeseen mennessä päästy aika hyvin lomatunnelmaan, mistä kertonee sekin, että kysyin Tommilta linnan raunioilla: "Siis oliko Jeesus niinku ennen vai jälkeen dinosauruksia?" Pääsylippu oli aika kallis (n. 8 €), mutta näkymät upeat ja historian siivet havisi. Menisin uudelleenkin.

https://en.wikipedia.org/wiki/São_Jorge_Castle

Mitähän muuta vielä? Me vietettiin pari rantapäivää Cascaisissa (mentiin sinne junalla, oli siis sellanen rantakaupunki) ja sit mentiin kerran veneellä ja bussilla toiselle rannalle. Ne oli kivoja reissuja mutta jos ei ole rantaihminen (en tiedä oletko, en kyllä tiedä oonko mäkään varsinaisesti) niin sitten voi varmaan skipata ihan hyvin. 

 

Kysy jos on jotain mitä vielä haluut tietää. Musta tuntuu etenkin näin jlkpäin ajateltuna, ettei me oltu läheskään tarpeeksi kauan Lissabonissa, niin upee se oli! Mehän oltiin sitä ennen muutama yö Portossa, joka toki myös oli mieletön kaupunki.

Terveisin,

Sisko

 Tämä kuva (selfie) on otettu viimeisenä lomapäivänämme. Silloin minä ja ystäväni Tommi joimme pullon roséviiniä meren äärellä. Halusin suojella ihoani Portugalin auringolta ja näyttää samalla tyylikkäältä. En tiedä, miten hyvin onnistuin siinä. Yhtä kaikki ihoni paloi.

Tämä kuva (selfie) on otettu viimeisenä lomapäivänämme. Silloin minä ja ystäväni Tommi joimme pullon roséviiniä meren äärellä. Halusin suojella ihoani Portugalin auringolta ja näyttää samalla tyylikkäältä. En tiedä, miten hyvin onnistuin siinä. Yhtä kaikki ihoni paloi.

Kiitos Sinulle, Essena O'Neill

Sosiaalisessa mediassa on tällä viikolla sattunut ja tapahtunut. Kun vielä maanantaina Instagramissa ja muotiblogeissa sai huomiota esittelemällä virheetöntä elämäänsä, oli viikon puolivälissä toinen ääni kellossa. Kaikki muuttui, kun australialainen Instagram-tähti Essena O'Neill paljasti Instagram-tilillään, kuinka paljon hän on elämäänsä lavastanut ja kuinka paljon hänelle on siitä maksettu. (Sittemmin O'Neill on näköjään deletoinut tilin.) Internetistä kuului kollektiivinen helpotuksen huokaus: "Viimeinkin joku sanoo ääneen, kuinka raskasta Instagram-kuvien ottaminen voi olla!"

Essena O'Neillin tekoa ylistettiin ja mikäs siinä: On tietysti hyvä, jos hän huomasi eläneensä elämää joka ei tee häntä onnelliseksi ja päätti muuttaa sitä. Lisäksi on aina yhtä hienoa, kun joku onnistuu profiloitumaan paremmaksi ihmiseksi miljoonien silmäparien edessä.

Tänään istuin kahvilassa kirjoittamassa yhtä juttua, jota en olisi millään jaksanut kirjoittaa. Niinpä aloin keskustella WhatsAppissa Essena O'Neill -keissistä ystäväni kanssa. Se oli hauskaa ja erittäin opettavaista. Ajattelinkin nyt kirjoittaa pienen yhteenvedon keskustelustamme:

Essena O'Neillin kohottaminen gurun asemaan on turhaa. Ihmisellä, joka on myynyt kasvonsa ja tienannut rahaa luomalla illuusion täydellisestä elämästä, on nimittäin aika paljon enemmän varaa haistattaa kaikille paskat kuin ihmisellä, joka on tehnyt jotain muuta kuin, noh, myynyt kasvonsa ja tienannut rahaa luomalla illuusion täydellisestä elämästä. Mielestäni on aika surullista, jos Instagram-tähteydestä luopuminen on suunnilleen rohkein teko, jonka voimme kuvitella — maailmassa kun on edelleen myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat alun alkaenkin ajatelleet: "Kenties voisin työllistää itseni jollain muulla keinolla kuin sillä, että otan itsestäni kuvia, joissa poseeraan sponsoroidut rääsyt ylläni."

Ihmiset tekevät joka päivä rohkeita tekoja, mutta kaikki eivät tee niistä joka päivä numeroa. Kaikki ihmiset eivät pyöri pelkästään itsensä ympärillä.

Essena O'Neillin hehkuttamisesta tulee mieleen se, kuinka downshiftaajiin suhtaudutaan: Kun downshiftaaja kertoo julkisuudessa, kuinka hän on hypännyt oravanpyörästä ja kuinka hyvin hän nukkuu yönsä, se herättää ihastusta huolimatta siitä, minkälainen riistäjä downshiftaaja on saattanut olla ennen downshiftaamistaan. Pahasta olosta ja huonosti nukutuista öistä kirjoitetaan lähes poikkeuksetta imperfektissä, koska jutuissa keskitytään siihen, kuinka sinut ihminen on elämänsä kanssa juuri nyt. Miksen saa lukea yhtä ylistäviä juttuja vaikkapa sairaanhoitajista, jotka ovat päättäneet leppoistaa elämäänsä? (Ehkä siksi, ettei sairaanhoitajien palkoilla ole mahdollisuutta tehdä sitä?)

Kaikkein parasta on kuitenkin se, kuinka Essena O'Neill -keissin käsittelyn jälkimainingeissa moni muukin on yllättäen kokenut, että nyt voisi olla hyvä hetki paljastaa, että on itsekin lavastanut elämäänsä sosiaalisessa mediassa. (Ihanko totta?) Taas oli mahdollista keskittyä minuun! 

"Minullakin on ollut rankkaa, kun olen joutunut uskottelemaan teille kaikille, että elämäni on täydellistä!"

"Ette ehkä uskoisi, mutta siinä vaiheessa kun minä viimein pääsen syömään ravintola-annostani kaiken valokuvaamisen jälkeen, annokseni on jo ehtinyt jäähtyä!"

"Lienee aika tunnustaa, että minunkin elämäni on loppujen lopuksi aika tavallista. Ja juuri minun tavallinen elämäni on erittäin erikoinen ja kiinnostava!"

 

Hyvä, että meillä on taas puhuttavaa.

 

Kuvassa lempikynttiläni. Ostin sen Mujista viimeksi kun kävin Tukholmassa. Kun annoin ystäväni tuoksutella kynttilääni Silja Linen hytissä, hän sanoi: "Hyi helvetti."

Se satutti.

ihanatuote


Asialliset eläinystävämme

Viime viikolla Oikeutta eläimille julkaisi videomateriaalia eläinten kohtelusta teurastamoissa. Se herätti keskustelua, mikä on hyvä. 

Lopetin itse lihansyönnin 20 vuotta sitten. Päätös syntyi sinä päivänä, kun näin Mediapeli-ohjelmassa videon tuotantoeläinten kuljetuksesta. Videolla näkyi, kuinka mies hakkasi kepillä lehmiä, jotka hoipertelivat ulos täydestä rekasta. En ollut osannut odottaa, että Mediapelin juontaja, suuresti ihailemani Peter Nyman voisi koskaan näyttää minulle mitään niin hirveää. En ollut tiennyt, että eläimiä kohdellaan sillä tavalla — ei sillä, että olisin koskaan edes vaivannut päätäni miettimällä, mistä liha tulee.

Lihansyönnin lopettaminen ei ollut minulle helppoa, koska rakastin lihaa. Rakastin McDonald'sia, rakastin Happy Meal -ateriaa ja rakastin Happy Meal -laatikoihin pakattuja pieniä muovileluja. Rakastin juustohampurilaista, jonka välissä oli juuri sopiva määrä maustekurkun viipaleita. Kun Espooseen vuonna 1993 avattiin Lippulaiva-kauppakeskus, minä jonotin täydessä McDonald'sissa vuoroani tiskille ja ajattelin onnellisena: "Viimeinkin vaihtoehto Niittykummun Mäkille. Nyt minulta ei puutu enää mitään." 

Näen yhä toisinaan unta, jossa syön Big Mac -hampurilaista. Se on ihana uni.

En puhu paljon kasvissyönnistäni. Siitä puhuminen ei ole erityisen hauskaa, koska keskustelut muuttuvat helposti väittelyiksi. Tuntuu, että kasvissyöjänä minulla pitäisi olla vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

 - Mistä sinä saat proteiinia?

- Maailmassa on paljon muitakin epäkohtia kuin se, kuinka eläimiä kohdellaan. Eikö esimerkiksi ihmisoikeudet olisi hyvä saada kuntoon ennen kun keskitymme eläimiin?

- Lihateollisuus on merkittävä työllistäjä. Mistä kaikki ne ihmiset saisivat elantonsa, jos jokainen suomalainen olisi kasvissyöjä?

- Ulkomaillahan eläimiä vasta huonosti kohdellaankin. Olisiko parempi, jos liha tuotaisiin Suomeen ulkomailta?

- Siis sinä syöt maitotuotteita ja kananmunia? Et taida olla niin täydellinen ihminen itsekään.

- Se tofu... tofu ei ole hyvää. Ihan oikeasti, nautitko sinä muka tofun syömisestä?

- Ihmisen kuuluu syödä lihaa. Ihminen on aina syönyt sitä, vai mitä?

- Oletko aivan varma, että sinä saat kaikki tarvitsemasi proteiinit? Näytät kalpealta.

Arvatkaa mitä. Olen kyllästynyt siihen, että minun pitäisi olla joku hiton proteiiniasiantuntija vain siksi, etten syö lihaa. En minä ole. Eivätkä nämä asiat tietenkään ole yksinkertaisia, mutta yksi asia on hyvin yksinkertainen ja se on tämä: Minä en halua elää maailmassa, jossa eläimille ei anneta minkäänlaista arvoa. Eikö se riitä?

Ihminen etäännyttää itsensä koko ajan kauemmas siitä, mistä ruoka tulee. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten puhumme eläimistä. Luin pari päivää sitten lehdestä, että Oikeutta eläimille -järjestön videomateriaali järkytti ihmisiä, koska tuotantoeläimiä kohdeltiin siinä epäasiallisesti. 

"Kohdeltiin epäasiallisesti"?

Voisiko enää kauniimmin ilmaista sitä, että ihminen aiheuttaa tietoisesti eläimille tuskaa ja tappaa ne sitten?

Jos Oikeutta eläimille -järjestön julkistamilla videoilla nähty toiminta on eläinten "epäasiallista kohtelua", niin mikä mahtaa olla eläinten "asiallista" kohtelua? Onko se sitä, että koiralle puetaan pieni huppari kun ulkona alkaa pakastaa? Vai onko se sitä, että lauma eläimiä tapetaan ilman, että niille aiheutetaan sitä ennen sen kummempaa kärsimystä? Niitä ei hakata ennen kuin ne tainnutetaan? Varmistetaan, että tainnutus toimii eikä tuskainen eläin siten yritä nousta lattialta ylös sen jälkeen kun se on saanut iskun päähänsä?

Onko se "asiallista"?

Ehkä se on.

NAINEN TÄYTTI 33 VUOTTA — seuraukset olivat uskomattomia

Viime torstai-iltana soitin hyvälle ystävälleni. 

"Miten syntymäpäiväsi on mennyt?" hän kysyi minulta.

Olin täyttänyt 33 vuotta. Vastasin, että syntymäpäiväni oli mennyt ihan kivasti ja lisäsin:

"Panostin tänä vuonna internetiin."

"Mitä se tarkoittaa?" ystäväni kysyi. 

Kyseinen ystäväni ei käytä sosiaalista mediaa WhatsAppia lukuun ottamatta. (Rakastan häntä. Mielestäni meistä jokainen tarvitsee elämäänsä ihmisen, joka esittää säännöllisesti kysymyksiä kuten "Mutta mitä te siellä Facebookissa oikein teette?", "Miksi sinä laitat kuvia sinne Instagramiin?", "Oletko sinä koko ajan siellä Twitterissä?" ja "Teetkö sinä oikeasti videoita sinne Snapchatiin? Kenelle ne näkyvät? Kuvaatko sinä siellä siis itseäsi?" Sitten minä vastaan ystävälleni jotenkin näin: "No, Facebookissa voi kätevästi seurata, kuinka hyvin kaikilla tutuilla menee ja tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi, Instagramissa taas voi seurata mielenkiintoisia tyyppejä ympäri maailmaa, Twitter on loistava paikka rypeä itsesäälissä ja kyllä, kuvaan Snapchatiin videoita lähinnä itsestäni enkä osaa sanoa, miksi — EHKÄ SIKSI, ETTÄ OLEN IDIOOTTI! VOIMMEKO NYT PUHUA JOSTAIN MUUSTA?!")

Oli miten oli, kun sanoin ystävälleni, että panostin tänä vuonna internetiin, tarkoitin sitä, että keskitin 33. syntymäpäiväni juhlimisen sosiaaliseen mediaan. Ajattelin, että kun nyt kerran joka tapauksessa vietän paljon aikaa Facebookissa, Instagramissa, Snapchatissä ja Twitterissä, voisin yhtä hyvin selvittää, kuinka paljon sosiaalisessa mediassa voi saada huomiota syntymäpäivänsä ansiosta. (Haluan korostaa, että tuo tosiaan oli ainoa syy kokeiluuni — taustalla ei suinkaan ollut esimerkiksi se, että yrittäisin paikata tyhjää aukkoa sielussani hakemalla huomiota kaikilta mahdollisilta ihmisiltä maailmassa.)

Koska minulla ei ollut hirveästi kiireitä silloinkaan, kun täytin 32, oli minulla onneksi olemassa "kaavio" siitä, kuinka paljon sain huomiota sosiaalisessa mediassa 29.10.2014. (En osaa tehdä hienoja kaavioita tietokoneella, joten turvauduin piirtämiseen. Yritin kyllä muutama vuosi sitten opetella kaavioiden tekemistä koulussani Haaga-Heliassa, mutta kun eräs viisas ystäväni sanoi minulle, että hänen mielestään meistä jokaisella on oikeus valita omat taistelunsa, ajattelin, että antaa olla. Järkeilin, että siinä vaiheessa kun minä tarvitsisin elämässäni Excel-taulukkoa, olisin luultavasti niin rikas, että voisin koska tahansa maksaa jollekin ihmiselle, että hän tekisi kaiken niihin liittyvän puolestani. Myöhemmin selvisi, että olin väärässä.)

Tässä vaiheessa lienee oleellista mainita, että osa kaavioiden eroista selittynee varmasti sillä, että sosiaalisessa mediassa "ystävien" ja seuraajien määrä vaihtelee. Olen saanut tänä vuonna aika runsaasti uusia Twitter-seuraajia, muutaman uuden Facebook-kaverin ja jonkun verran uusia Instagram-seuraajia. Samoin olen menettänyt Facebook-ystäviä ja seuraajia siellä sun täällä, mutta kuka niitä laskee?

(Jos joku heistä sattuu lukemaan tätä, niin haluan kertoa: Olen ihan fine sen kanssa, ettette ole enää elämässäni. Kuten Beyoncé laulaa Destiny's Childin kappaleessa "Survivor":  

"You thought that I'd be stressed without you, but I'm chillin'. You thought I wouldn't sell without you, sold nine million!"

Että mulla menee niinku tosi hyvin ilman teitäkin! Tosi hyvin! Ei mulla ole aikaa edes miettiä tuollaisia asioita. Olen busy! Teen nykyään tutkimuksia!)

Alla kaavio vuodelta 2014.

kyhäys1

Seuraavaksi käyn läpi, miten syntymäpäiväni otettiin tänä vuonna vastaan Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Snapchatissä. (En erittele muita yhteisöpalveluita ensinnäkään siitä syystä, että niissä reaktioita oli huomattavasti vähemmän kuin Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Snapchatissä ja toiseksi siitä syystä, etten jaksa.) 

Facebook:

En nykyään käytä Facebookia läppärillä niin paljon kuin ennen. Välttelen sitä, että Facebook olisi koneella auki siltä varalta, että siellä "tapahtuisi jotain". Voin kertoa, ettei siellä tapahdu. Jos minulle nykyään tulee notification, se tarkoittaa yleensä sitä, että joku on kirjoittanut kommentin koirani Facebook-sivulle. (No hard feelings, Carlos Leon. No hard feelings at all.) Koska käyn Facebookissa lähinnä puhelimellani, en enää huomaa sitä, kuka milloinkin juhlii syntymäpäiväänsä. Ja vaikka huomaisinkin, niin jätän usein onnentoivotukset kirjoittamatta. Se on henkilökohtainen keskisormennäyttöni Facebookille: Vaikka Facebookista on ollut minulle vuosien aikana paljon iloa ja hyötyä, ei se tarkoita sitä, että Facebook haluaisi minun parastani. Se haluaa ennen kaikkea minun rahani, vaikka miten yrittää uskotella muuta. Ymmärrän toki sen, että Facebookin tarkoitus on tehdä rahaa, mutten halua unohtaa asiaa ja vaahtoankin aiheesta mielelläni. (Vaahtoaisin nytkin, mutta yritän pysytellä aiheessa. Se on vaikeaa. Löysin muuten yhtenä päivänä Facebookin kätköistä testin, jonka olin tehnyt vuonna 2008. Testi oli nimeltään "Mikä Jippu olet?")

Kun viime torstaina eli syntymäpäivänäni (29.10.) menin Facebookiin puhelimellani, ruutu täyttyi ilmapalloista ja seuraavasta tekstistä:

"Hyvää syntymäpäivää, Sisko!

Facebooklaiset toivottavat sinulle oikein mukavaa tulevaa vuotta."

Sen alapuolella oli Facebookin logo. Facebookin logon alapuolella taas näkyi muutaman minua onnitelleen ystäväni profiilikuva ja teksti, joka meni jotenkin näin: "Muun muassa Mikko, Tommi ja Marika ovat onnitelleet sinua." (En ottanut tuosta alaosan tekstistä kuvakaappausta joten en muista sitä tarkkaan, mutta jotenkin noin se meni.) Minulle jäi vähän epämääräinen fiilis siitä... En tiennyt, tarkoitettiinko "Facebooklaisilla" Facebookin henkilökuntaa (viitaten logoon) vai ystäviäni Mikkoa, Tommia ja Marikaa (viitaten heidän profiilikuviinsa) vai kenties kumpiakin. Yhtä kaikki uskon, että jos Mikkoa, Tommia ja Marikaa pyydettäisiin määrittelemään itsensä, eivät he ainakaan ensimmäisenä sanoisi: "Olen Facebooklainen."

Olenko minäkin "Facebooklainen"? 

En halua olla "Facebooklainen".

Minua on alkanut ärsyttää, että Facebook on alkanut toimia ikään kuin muistikirjana. Se tyrkyttää minulle "muistoja" ihan niin kuin juuri Facebook olisi se taho, jolle olisin jakanut elämäni tärkeimmät tapahtumat (uskokaa tai älkää: se ei ole), kertoo erikseen, milloin lähelläni on tapahtuma, johon Facebook-ystäväni ovat osallistumassa (miksi?) eikä jätä minua rauhaan muistutuksilta tuttujen ja puolituttujen syntymäpäivistä kunnes olen klikannut näytön reunaa ja kirjoittanut tyhjään kenttään "Onnea" tai jotain vastaavaa.

Koska tosiaan olen kuluneena vuonna kirjoittanut vain harvojen ihmisten Facebook-seinille syntymäpäiväonnitteluita (parhaita kavereita olen onnitellut WhatsAppissa), ajattelin viime torstaina, että olisi sääli jos muutkin ihmiset ajattelevat kuten minä... koska sittenhän he eivät myöskään vaivautuisi kirjoittamaan minulle minun syntymäpäivänäni! Ja koska minun syntymäpäiväni (29.10.) on kuitenkin vuoden tärkein päivä, päätin kirjoittaa statuksen, josta Facebook-ystävieni oli tavallaan pakko tykätä. Näin se meni:

 

"SYNNYIN TASAN 33 VUOTTA SITTEN!

PS. En haluaisi vaikuttaa siltä että harrastan kiristystä saadakseni huomiota, mutta kai te tajuutte, että jos ette noteeraa tätä statuspäivitystä, mulle tulee sellainen fiilis että toivotte etten olisi syntynyt lainkaan ja sitten kun seuraavaksi törmätään kasvotusten, se voisi olla vähän AWKWARD."

 

Statuksen tarkoituksena oli aktivoida sellaisetkin ihmiset, jotka olisivat ilman sitä ajatelleet että no, ei tuo Sisko nyt niin läheinen minulle ole, että jaksaisin klikata ruutua ja kirjoittaa hänen seinälleen "Onnea", en siis tee sitä... Tavallaan siis tein palveluksen kaikille Facebook-kavereilleni ja säästin heidät ylimääräisiltä klikkauksilta ja kirjoituksilta: he pystyivät onnittelemaan minua yksinkertaisesti tykkäämällä statuksestani! Statuksesta tykkäsi vuorokauden aikana 81 ihmistä mikä tarkoittaa sitä, että se oli yksi eniten huomiota saaneista Facebook-statuksistani koskaan. Lisäksi statuksen alle tuli 30 onnittelukommenttia.

Kuten huomaamme kaavioista, niin siinä missä viime vuonna onnitteluja kirjoitettiin Facebook-seinälleni 83 kappaletta (kaavio yllä), kirjoitettiin niitä tänä vuonna 87 (kaavio alla). Näin ollen voisi sanoa, että tämän vuotisen synttäriaiheisen statuksen alle ilmaantuneet onnittelut olivat kaikki plussaa.

Lopputulema: Passiivis-aggressiivinen Facebook-statukseni ylitti kaikki odotukset!

kyhäys2

Twitter: 

Twitterissä 33-vuotisjuhlaani suhtauduttiin yllättävän suurella kunnioituksella. (Jos käyttäisin sanaa "somepöhinä", voisin melkein käyttää sitä tässä yhteydessä.) Viime vuonna syntymäpäivääni reagoitiin Twitterissä paljon pienemmässä mittakaavassa. Selitys on simppeli: Olen ollut tänä vuonna todella aktiivinen Twitterissä ja päätin rummuttaa tulevaa juhlapäivääni jo pari viikkoa ennen sen koittamista.

Minusta tuntuu aina jotenkin väärältä retweetata kehuja, joita Twitterissä vastaanotan (ei sillä, että vastaanottaisin niitä kaiken aikaa... VOISITTE KIRJOITTAA NIITÄ ENEMMÄNKIN.), mutta syntymäpäivänäni tein poikkeuksen ja retweettasin kaikki twiitit, jotka koskivat syntymäpäivääni. Eräs Twitter-käyttäjä jopa kirjoitti erillisen twiitin, jossa hän kertoi kuuntelevansa koko päivän Britney Spearsia syntymäpäiväni kunniaksi. Se liikutti minua. Niin kuin teko ei olisi jo muuten saanut minua kyyneliin, liitti nainen twiittiin vielä lempikuvani Britneystä. (Siinä Britney ajaa lelu-Cadillacilla valkoinen mekko yllään.)

Lopputulema: Rakastan Twitteriä.

Instagram:

Instagramissa oli tänä vuonna rauhallista, paljon rauhallisempaa kuin viime vuonna. Uskon, että torstaiaamuisella kuvavalinnallani oli osuutta asiaan. Se taisi olla epäonnistunut. Parina aiempana vuonna olen ilmoittanut Instagramissa synttäreistäni selfien yhteydessä, mutta tänä vuonna postasin kuvan Winona Ryderistä, joka on paitsi upea nainen, myös syntynyt 29.10. kuten minäkin. (Mainitsinko jo, että syntymäpäiväni on 29.10.? Merkatkaa kalenteriin.) Tietysti minun olisi pitänyt ottaa kuva itsestäni kun kerran oli minun syntymäpäiväni! Sisko, mikä amatöörimoka!

Lopputulema: Olen kiinnostavampi kuin Winona Ryder. 

Snapchat:

Snapchat oli vuoden 2015 yllättäjä. Hyvin mielenkiintoista on se, että se kanava, jonka kautta sain henkilökohtaisimmilta tuntuvat onnittelut ei edes esiinny viime vuoden kaaviossa. Niin nopeita ja suuria ovat muutokset sosiaalisessa mediassa! Aamulla sain Snapchatissä kirjoitettuja onnitteluita, mutta iltaa kohti vastaanotin myös videoita. (Ensin ajattelin, että tämäpä outoa, mutta sitten tajusin, ettei kuka tahansa voi alkaa koska tahansa hölöttämään Snapchat-videolla syntymäpäiväonnitteluita puolituntemattomalle ihmiselle, jotkuthan käyvät esimerkiksi töissä eivätkä istu pyjama päällään kotona 24 tuntia vuorokaudessa.) Kahdella videolla jopa laulettiin minulle! Toinen niistä tuli muuten vasta viime yönä koska kukapa ei juuri perjantain ja lauantain välisenä yönä ajattelisi, että tämän onnittelulaulun videoiminen ja lähettäminen käyttäjälle @sipelolleri on todella hyvä idea. (Se oli!) Voi olla, että ihmisten intoon lähettää minulle onnitteluita Snapchatissä vaikutti se, että olin jauhanut omissa videoissani synttäreistäni jo viikkotolkulla, itkenyt pari päivää sitä kuinka tunteellinen olen aina syntymäpäiväni alla ja lopulta vetänyt marttyyriraivarit siksi, etten ollut saanut yhtään lahjaa. Mutta tämä on tietysti vain yksi teoria.

Lopputulema: Snapchat-seuraajani ovat kivoja.

 

Palataan vielä hetkeksi puheluun, josta kerroin tämän kirjoituksen alussa. Kun olin kertonut ystävälleni, mitä tarkoitin internetiin panostamisella (eli kaiken tuon, minkä äsken kirjoitin), hän sanoi:

"Okei."

 

Lopuksi:

Olisi mielenkiintoista nähdä vielä se, kuinka moni onnittelee minua täällä kotisivuilla. Onnittelukommentteja voi jättää tämän tekstin alle jos haluaa, mutta mitenkään pakollista se ei tietenkään ole. Mutta olisihan se nyt mielenkiintoista. Tämä minun tutkimukseni kun on niin mielenkiintoinen. Hyvä jumala, kuinka mielenkiintoinen tämä minun tutkimukseni on. 

 

Jokainen nainen on alusvaatesetin (29,95 €) arvoinen

Viime perjantaiaamuna heräsin onnellisena: Olin saanut koko viikon hommat melkein pakettiin enkä malttanut odottaa, että pääsisin illalla ulos hyvän ystäväni kanssa. (Olimme sopineet jo monta päivää aiemmin, että kiertäisimme perjantai-iltana Kallion baareja. Jälkiviisaana voin kertoa, ettemme lopulta ehtineet kuin kahteen baariin, mutta silti... suunnitelmassa oli potentiaalia!)

Perjantaiaamu oli kolea, joten laitoin pipon päähäni kun lähdin viemään koiraani pihalle. Kävelin kadulla ja ajattelin, että ilmassa oli jollain jännällä tavalla pikkujoulun tuntua, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan... joka tapauksessa sellainen ajatus tuli mieleeni enkä minä voinut sille mitään.

Kun palasin koirani kanssa kotiin, keitin itselleni kahvia ja vastailin sähköposteihin. (Hyvä on, vastasin yhteen sähköpostiin, mutta tykkään puhua saamistani sähköposteista monikossa koska ihailen salaa ihmisiä, joita pommitetaan koko ajan sähköposteilla ja jotka huokailevat suureen ääneen: "Kuinka muka ehtisin vastata näistä jokaiseen? Kaikki haluavat palan minusta.") Sitten aloin lukea Hesaria. Mietin, kutsuisiko joku toinen ihminen samanlaista aamua "laatuajaksi". (Mietin itse asiassa useinkin sitä, miten ihmiset määrittelevät käsitteen "laatuaika". Sosiaalisesta mediasta olen saanut sellaisen kuvan, että "laatuaika" on sitä, että ollaan rauhassa kotona eikä tehdä paljon mitään, minkä perusteella minä vietän paljon "laatuaikaa" elämässäni. (Miksi sitten puhun "laatuajan" sijaan siitä, että olen rauhassa kotona enkä tee paljon mitään? En tiedä. Tätäkin pitäisi varmaan miettiä.))

(En myöskään tiedä, miksi käytän näin paljon sulkuja, etenkin kun olen toimittaja ja journalismin opiskelija, joka on kuullut monta kertaa sanottavan: "Sulkujen käyttö ei ole mitään muuta kuin merkki siitä, ettei kirjoittaja ole jaksanut nähdä vaivaa järjestelläkseen lauseita." No, nyt kun kirjoitin tuon tuohon ja pysähdyin ajattelemaan asiaa, taidankin tietää, miksi käytän niin paljon sulkuja... mutta lupaan harkita sulkujen vähentämistä siinä vaiheessa, kun joku alkaa maksaa minulle näiden juttujen kirjoittamisesta. (Eli toivottavasti pian.))

Yllä olevat kappaleet tiivistettynä:

Viime perjantaiaamuna luin Helsingin Sanomia.

Hesarissa oli erään nimeltä mainitsemattoman alusvaateketjun mainos. Siinä luki: "JUHLIMME 200 MYYMÄLÄÄ". Lauseen alla oli (melkein) sama teksti englanniksi: "Celebrating the diversity of women".

biletys

Ilmoituksessa kerrottiin, että ketjun liikkeistä saa klubikortilla alusvaatesetin 29,95 eurolla. (Sivuhuomio: halpaa!) Katsoin mainoksen malleja. Heitä oli kymmenen ja he näyttivät hyväntuulisilta. Minua vähän mietitytti, miksi alusvaateketju oli valinnut mainokseen, joka ylisti nimenomaan naisten monimuotoisuutta, kymmenen naista, jotka muistuttivat aika pitkälti toisiaan: heistä kukaan ei näyttänyt yli 35-vuotiaalta, he olivat kaikki vaaleaihoisia ja heistä jokaisella oli pitkät hiukset ja hoikka vartalo. 

No, antaa olla tämän kerran, ajattelin, ehkä minun ei ollut syytä pilata "laatuaikaani" yhden alusvaatemainoksen takia... sitä paitsi oli kai se tavallaan plussaa, että ketju juhlisti naisten monimuotoisuutta eikä esimerkiksi härkätaisteluita, rauhoittelin itseäni.

Turhaan. 

"Mitä järkeä on väittää mainoksessa juhlistavansa naisten monimuotoisuutta, jos mainoksen naiset edustavat kaikkea muuta kuin sitä?" minä kysyin itseltäni ja sitten minä vastasin itselleni: "Sitä järkeä tietysti, että se myy. Kohderyhmään 'naiset, jotka eivät viihdy nahoissaan' voi luottaa. Sellaiset naiset eivät lopu kesken — ja tällaiset mainokset pitävät omalta osaltaan huolen siitä."

Kymmenen hymyilevää naista tuijotti minua Hesarin sivulta ja minä aloin miettiä, olenko koskaan nähnyt mainosta, jossa juhlitaan miesten monimuotoisuutta. Ei tullut mieleen. Ehkä miehet eivät tee ostopäätöksiään sillä perusteella, mitä mieltä heidän monimuotoisuudestaan ollaan, ajattelin. 

Tai ehkä miehiä ei vain pidetä niin tyhminä kuin naisia?

 

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku yrittää myydä minulle alusvaatteita. Sen sijaan en halua maksaa senttiäkään siitä tunteesta, että kelpaan sellaisena kuin olen. Mielestäni yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua maksamaan siitä.

Ostan alusvaatteita, koska minä tarvitsen niitä ja koska kauniit alusvaatteet ovat mielestäni ihania. En ole lopettamassa niiden ostamista. Mutta aivan varmasti ostan alusvaatteeni jostain muualta kuin ketjusta, joka kertoo minulle mainoksessaan "juhlistavansa" "naisten monimuotoisuutta". Ei naisten monimuotoisuus ole asia, jota pitäisi erityisesti juhlistaa. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys — ihan niin kuin miestenkin monimuotoisuus on.

 

Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää Snapchatistä, mutta et ole rohjennut kysyä

"Teen vaan näitä Snapchat-videoita. Tän täytyy loppua." 

— minä Snapchatissä tänään

(Ja eilen. Ja toissapäivänä. Ja sitä edellisenä.)

snappp1

Tunnustan asian viimeinkin ihan virallisesti: olen koukussa Snapchatiin. 

Olenko ylpeä siitä?

En varsinaisesti. Mutta voin selittää.

Viime keväänä kaikki alkoivat kohista Snapchatistä. (Ja kun kirjoitan "kaikki", tarkoitan "pari tuntemaani ihmistä" ja "jokunen tyyppi Twitterissä tai jossain".) Keskusteluissa, jotka koskivat sosiaalista mediaa, ei käsitelty enää vain Facebookia, Elloa, Instagramia, LinkedIniä, Twitteriä ja Youtubea. Niissä käsiteltiin myös Snapchatiä. Kysyin ihmisiltä, että mikä se Snapchat oikein on. He sanoivat:

"Etkö sä muka tiedä? Siellä lähetellään toisille käyttäjille videoita ja kuvia. Sitten ne kuvat ja videot katoo."

"Ahaa", vastasin.

Suhtauduin Snapchatiin kuten suhtaudun mihin tahansa asiaan, joka ei ole minulle tuttu ja joka siksi vaatii minulta hieman perehtymistä: raivoamalla, etten todellakaan tarvitse mitään niin turhaa elämääni.

"Ei kiinnosta!" tiuskin ihmisille, jotka erehtyivät kysymään minulta, mitä mieltä olen Snapchatistä.

"Mitä minä muka tekisin applikaatiolla, joka ei edes säilytä kuviani ja videoitani? Minulla on muutakin tekemistä!" jatkoin ja tarkoitin sitä — minähän lähetin jo ystävilleni videoita ja kuvia WhatsAppissa jatkuvalla syötöllä. Eikö se riittänyt? Eikö mikään riittänyt?

Halusin huutaa: "OLEN VÄSYNYT! JÄTTÄKÄÄ MINUT RAUHAAN!" 

Niinpä patosin kaikki tunteet sisälleni ja mietin, pitäisikö minun kadota koko sosiaalisesta mediasta ja hakea huomiota vaihteeksi sillä tavalla. (En tehnyt sitä... tietenkään. On mahdollista, etten tule koskaan tekemään sitä. En vain pysty.)

Kaipasin jotain uutta — tai jotain vanhaa — en oikein tiennyt, mitä. Ikävöin sunnuntai-iltoja, jolloin Facebookiin saattoi kirjottaa, että sieluun sattuu ja sitäkin ikävöin, että voisin kertoa ajatuksistani ihmisjoukoille ilman, että sanojeni yhteydessä pitäisi olla kuva, jonka rajaamiseen ja filtteröimiseen joudun käyttämään vähintään minuutin — minuutin, jonka aikana yleensä ehdin unohtaa, mitä alun alkaen halusin sanoa.

Toukokuun lopussa tilanne kärjistyi ja yritin kirjautua sisään MySpaceen. En muistanut enää salasanaani, mikä teki minut entistä surullisemmaksi. Kesän alussa päätin antaa Snapchatille mahdollisuuden. Tein sen erään ystäväni innoittamana. Hän oli päättänyt ottaa selvää, mikä siinä Snapchatissä oli niin ihmeellistä ja latasi sen puhelimeensa. Tein samoin.

Aluksi Snapchat hermostutti minua. En tiennyt, mitä tarkoitti puhelimen ruudun yläosassa lukeva "My Story" enkä todellakaan jaksanut googlata asiaa, joten lähetin ystävälleni ja parille muulle seuraajalleni kuvia koirastani ruksaamalla heidän nimiensä vieressä olevia kuvakkeita. Nämä muut seuraajani olivat minulle "tuttuja" Twitteristä eli eivät kovin tuttuja. (Mukavia ihmisiä käsittääkseni kuitenkin. Terveisiä jos satutte tämän lukemaan.) 

Ehdin lähetellä Snapchat-seuraajilleni kuvia ja videoita viikon pari. Sitten yksi niiden vastaanottajista oli niin ystävällinen, että lähetti minulle yksityisviestin, jossa luki:

"Mahdatko lähettää tarkoituksella kuviasi ja videoitasi yksityisviesteinä? Ajattelin vain. Osan voisi varmasti laittaa myös My Storyn puolelle. Niin ne näkyisivät kaikille seuraajillesi yleisesti."

Minun ei siis tarvinnutkaan ruksata erikseen jokaista seuraajaani: yhdellä ainoalla klikkauksella luomukseni menivät My Story -osioon ja siten kaikkien seuraajieni ihasteltavaksi. Niille lukijoille, joille Snapchat ei ole tuttu, kerrottakoon, että Snapchatin yksityisviestiä voisi verrata Facebookin inboksiin saapuvaan sisältöön. Siksi muistelenkin näin jälkikäteen hieman kiusaantuneena aikoja, jolloin halusin tiedottaa henkilökohtaisesti ties kenelle, miltä koirani näyttää kun sen partaan on jäänyt piimää ja millä vauhdilla se kiikuttaa limaisia lelujaan luokseni. (Puolustuksekseni haluan kuitenkin kertoa, että jotkut ihmiset ovat aidosti sitä mieltä, että koirani on todella sympaattinen ja ilmeikäs tapaus. Ja sitten on niitä ihmisiä, joiden mielestä koirani näyttää aina presiis samalta eikä muutenkaan ole millään tasolla mielenkiintoinen olento. Suurin osa ihmisistä tuntuu kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään.)

Snapchatin idea alkoi hahmottua minulle. Käännekohta tapahtui eräänä kesäkuisena perjantai-iltana. Silloin ystäväni latasi Snapchatiin kuvan, jossa hän makasi sohvallaan turhautuneen näköisenä. Kuvatekstissä hän kysyi: "MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN KUULUU TEHDÄ?!"

Kysymys on tuttu jokaisen sosiaalisen median palvelun alkuajoilta. Kenen ensimmäisessä twiitissä ja Facebook-statuksessa ei muka lue: "Jaaha, täällä minäkin nyt sitten olen. Mitä täällä oikein tehdään?"

Sitä, mitä huvittaa.

snappp2

En ole ainoa, joka on innostunut viime aikoina Snapchatistä. "Snäpin" vetovoimasta ovat kirjoittaneet hiljattain esimerkiksi Olli Sulopuisto, Marko Suomi ja Jari Lähdevuori. (Linkit teksteihin ovat nimien takana, kannattaa lukea!) Olen pitkälti samoilla linjoilla Ollin, Markon ja Jarin (joita toki kutsun tuttavallisesti etunimillä, puhunhan heistä usein) kanssa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö voisi ruotia yksityiskohtaisesti omaa suhdettani Snapchatiin.

Päätin siis listata syitä, miksi minä pidän Snapchatistä.

snappp3

1. Snapchatistä löytyy monipuolista sisältöä. Koska Snapchat on aika uusi juttu, ei sen käyttäjillä (ainakaan niillä, joita itse seuraan) tunnu olevan paineita siitä, kuinka paljon heidän postaamansa kuvat ja videot miellyttävät seuraajia. Snapchatissä ei ole myöskään "tykkäyksiä". Moni käyttäjä tuntuu tekevän videoita puhtaasta tekemisen ilosta, minkä huomaa lopputuloksessa. Sisältö on rentoa. 

Sosiaalisen median palvelut ovat mielestäni parhaimmillaan silloin, kun kukaan ei vielä ole päättänyt, miten siellä "pitäisi" käyttäytyä. Siinä vaiheessa kukaan ei ole myöskään jatkuvasti jauhamassa, kuinka käyttäjät voivat haalia mahdollisimman paljon seuraajia ja näkyvyyttä eli rahaa.

 

2. Snapchat antaa realistisen kuvan ihmisten arjesta. Katselin yhtenä perjantai-iltana Snapchat-videoita, joissa nuoret naiset hengailivat kodeissaan. He kertoivat kuulumisiaan samalla kun juttelivat kissoilleen, siivosivat, katsoivat telkkaria, pyörivät netissä ja niin edelleen. 

Ajattelin, että onpa kivaa nähdä välillä tällaistakin — ihmiset kun eivät ole kovin äänekkäitä sosiaalisessa mediassa silloin, kun he eivät tee mitään erityisen fancyä. (Facebookia ja Instagramia seuratessa meinaan itsekin välillä unohtaa sen, ettei puoli Suomea nauti Helsingin keskustassa sushia samalla kun minä istun kotona flegmaattisena syömässä sipsejä ja katsomassa Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelmaa.)

 

3. Ihmisten elämien seuraaminen on viihdyttävää. Olen aika utelias, joten seuraan suurella mielenkiinnolla, miten eri tavoin ihmiset elämäänsä elävät. Sekin on siistiä, että voin katsoa Snapchatissä, kuinka ihmiset, jotka eivät tunne toisiaan, käyvät samoissa paikoissa. Siinä missä yksi videoi taideperformanssin Kiasmassa ja kirjoittaa kuvatekstiksi "Voi jeesus mitä roskaa", toinen postaa videon samasta esityksestä kommentoimatta sitä sanallakaan. (Ehkä hän piti performanssista?) Kaikki tämä saa Helsingin vaikuttamaan pieneltä ja sympaattiselta kaupungilta. (Ja vaikken nyt haluaisikaan kuulostaa siltä, että pohtisin paljon elämää ja kuolemaa ja sitä, kuinka pieniä me ihmiset lopulta tässä universumissa olemme, niin kirjoitan tämän kuitenkin: täällä me kaikki kuljetaan näitä samoja katuja ja eletään pieniä elämiämme yhden ja saman auringon alla ja joskus ollaan iloisia ja joskus surullisia ja joskus kohdataan toisiamme ja niistä kohtaamisista voi seurata jotain tai sitten ei seuraa mutta joka tapauksessa me ollaan kaikki aika pitkälti samassa veneessä kunnes kuollaan pois ja siksi toivonkin kaikille lähtökohtaisesti pelkkää hyvää. Loppu.)

 

4. Video valehtelee vähemmän kuin valokuva. Instagramin filtterihinkkaukseen tottuneena on rentouttavaa tehdä Snapchat-video aamukahvin ääressä ilman meikkiä. Selfieitä ottamalla ihminen voi muutenkin saada aika vinksahtaneen käsityksen itsestään. Myönnän, etten varsinaisesti iloitse siitä, että lähes aina kun avaan Snapchatin, näen ensimmäiseksi oman kaksoisleukani. (Joku voisi muuten oikeasti tehdä tuolle asialle jotain. Pelkään, että moni minun itsetuntoani surkeammalla itsetunnolla varustettu ihminen (onko heitä?) säästää Snapchatin takia rahojaan leuan rasvaimuun.)

Videolla on mahdotonta keskittyä pelkästään siihen, miltä näyttää. Ja kun ihmiset eivät keskity siihen, miltä he näyttävät, he voivat keskittyä esimerkiksi siihen, mitä he haluavat sanoa... mistä seuraa usein kiinnostavaa sisältöä. 

 

5. Snapchatissä voi avautua ja kuvitella, että juuri tämä ongelmani varmasti koskettaa todella suurta ihmismassaa, mikä on tietysti mieletöntä. Kaipaako väitteeni perusteluja? (En tiedä. Jos kaipaa, niin täältä tulee: Ensinnäkin avautuminen on mielestäni aliarvostettua ja toiseksi, vaikka selostaisikin mieluusti videolle elämästään päivin ja öin, voi silti aina jättää jotain kertomatta. Jos osaa.) 

Laulaja Lily Allen muuten postaa Snapchatiin aika paljon videoita. Monissa niistä hän makaa väsyneenä sängyssään, monissa taas bailaa kavereidensa kanssa Ibizalla ja missä milloinkin. Hän on selkeästi kuitenkin valinnut sen linjan, ettei tiedota Snapchatissä parisuhteensa tilasta — ja toisaalta, miksi tiedottaisikaan? Olen seurannut suurella mielenkiinnolla, kuinka brittilehdet spekuloivat Allenin ja hänen miehensä mahdollista eroa naisen Snapchat-käyttäytymisen perusteella. Videoiden suuresta määrästä huolimatta lehtien tekijät tuntuvat olevan yhtenä kysymysmerkkinä. In your face!

 

Lopuksi:

 

Innostuin viikko pari sitten flunssapäissäni vaahtoamaan Snapchatissä aika tavalla. Olin ollut suhteellisen paljon kaksin kotona koirani kanssa ja netissä oli tullut vastaan kaikenlaista. Minulle tuli sellainen fiilis, että nyt on aika sanoa pari valittua sanaa tästä maailmanmenosta. Joten avasin Snapchatin ja sanoin. Voin kertoa, että 10-sekuntisia videoita saa tehdä aika paljon kun haluaa kertoa, mitä mieltä on tavasta, jolla Suomessa käsitellään feminismiä ja käydä juurta jaksain läpi, millä kaikilla tavoilla sosiaalinen media vaikuttaa nuorten naisten itsetuntoon.

Vajosin Snapchat-suohon.

Liian moni sana tuli suustani vääränä enkä ehtinyt harkita jokaista lausetta, jonka lausuin. (Oikeasti, se kymmenen sekuntia on tosi lyhyt aika!) Kun olin tehnyt yhden videon, halusin paikata sitä toisella. Ja toista kolmannella. Ja kolmatta neljännellä. Ja, no joo, ehkä pointti tuli selväksi: tein sen viikon aikana varmasti tuhansia videoita. Joka kerta, kun yhden Snapchat-pätkän julkaisusta oli kulunut 24 tuntia ja se katosi bittiavaruuteen, huokaisin helpotuksesta.

Ihailemani taidekriitikko Jerry Saltz  on joskus sanonut: "I think that writing is a process that tells you what you think." 

Olen samaa mieltä. Siksi olen kirjoittaja enkä Snapchat-feimi. (Voi tietysti olla, että syitä on muitakin. En ole varma. En ehkä edes halua tietää.)

 

 

PS. Jutun ensimmäiseen lauseeseen sain idean Snapchat-käyttäjältä nimeltä @esamietti. Hän auttoi minua kun kerroin videolla, kuinka jumissa olen tämän jutun kirjoittamisen kanssa. Kiitti!

PPS. Itse käytän Snapchatiä nimellä @sipelolleri.

Bile-Dani, olisitko niin kiltti ja panisit minua

Lähdin pari viikkoa sitten Portugaliin lomailemaan, etuoikeutettu ihminen kun olen. Se oli rentouttavaa. Kun istuin ystäväni kanssa Portoa kohti kulkevassa junassa, katsoin ikkunasta ulos, kuuntelin Beach Housea ja unohdin suuren osan niistä huolista ja mielipiteistä, joita ennen lomaa oli päässäni pyörinyt.

En ollut pahoillani siitä, että junan verkko toimi huonosti enkä siten päässyt Twitteriin lukemaan, mistä kotimaassani puhuttiin. 

Sen verran selvisi, että oli kohuja: joku idiootti oli taas sanonut jotain. Ihmiset olivat suivaantuneita ja syystäkin. Ystäväni kysyi minulta, otanko valkoviiniä, jos hän menisi hakemaan sitä junan ravintolavaunusta. Vastasin, että todellakin. Mielestäni lomalla kuuluukin olla juuri tuollaista: täytyy osata päästää irti.

No, tämä kaikki ei tietenkään riitä selittämään sitä, että kuuntelin ja katsoin Portugalissa ystäväni kanssa Bile-Danin haastatteluita. (Miten voisin perustella sen, että Temptation Island Suomen ja Hottisten Bile-Dani toi sisältöä Portugalin matkaamme? En mitenkään, mutta ei takerruta siihen.)

Suhtauduin Portugalin lomallani Bile-Daniin huolettomasti. Makasin hotellihuoneen sängyllä, kuuntelin Bile-Danin juttuja joita valui kaiuttimista korviini, join olutta ja tuhahtelin ystävälleni, että joopa joo... "On siinäkin yks."

Mutta nyt olen Suomessa. Ja nyt minun pitää kirjoittaa pari sanaa Bile-Danista.

 Kuva Madonnan SEX-kirjan kannesta

Kuva Madonnan SEX-kirjan kannesta

Jo ennen ensimmäistäkään Hottikset-jaksoa Bile-Dani on onnistunut keräämään Facebookin fanisivulleen lähes 6000 tykkääjää (joista näköjään kolme on minun Facebook-ystäviäni, mikä hieman hämmentää minua, mutta toisaalta taas mikä minä olen ketään arvostelemaan sen jälkeen kun olen paljastanut syventäneeni Bile-Dani-tietämystäni lomamatkallani?).

Opin Portugalissa, että Bile-Dani, 24, on ollut sängyssä jopa 300 naisen kanssa. (Vau! Bile-Dani on päässyt harrastamaan seksiä tosi monta kertaa!)

Kuulin Portugalissa Bile-Danin myös sanovan, että hän suuntaisi erään radiokanavan suorasta aamulähetyksestä tanssijatytön luokse, joka "tanssii hyvin sängyssäkin". (Nice, Bile-Dani!)

Seiska-TV:n videolla Bile-Dani "arvioi julkkiskaunottaret". (Nyt kun olen kotiutunut, tuon lauseen kirjoittaminen sattuu hirveästi sieluuni... HYVÄ JUMALA, MIKSI KATSOIN PORTUGALISSA SEISKA-TV:TÄ?! Vihaan itseäni.) Videolla Amanda Harkimo näyttää Bile-Danille julkkisnaisten kuvia ja kysyy: "Panisitko?"

Luonnollisesti konsepti on jo itsessään kuvottava. Siksi en yllättynyt, kun Bile-Dani totesi videolla muun muassa, että Jenni Vartiainen on hänelle liian vanha. (Bile-Dani ei voisi panna Jenni Vartiaista.) Sitäkin surullisempaa oli huomata, miten Bile-Daniin suhtauduttiin paitsi Seiska-TV:n haastatteluissa myös muualla mediassa. Tuntuu, että Bile-Dania haastatelleet ihmiset ovat luottaneet siihen, että kuulijat kyllä itse vetävät johtopäätöksensä Bile-Danin järjenjuoksusta, että kai nyt kuka tahansa tajuaa, ettei Bile-Danin kommenteissa ole yhtään mitään tolkkua. 

Näinköhän?

Bile-Danin kaltaisilta miehiltä saatetaan kysyä haastattelussa, että "ootko sä nyt ihan tosissasi" ja "onko siis oikeasti niin, että arvostat enemmän ulkonäköä kuin luonnetta". Heiltä harvemmin kysytään: "Eikö sua huoleta, ettei kukaan nainen kohta enää halua sua kun olet ollut niin monen kanssa?"

Mutta Bile-Dani ei olekaan mikään huora. Hän on mies. Ja aina kun mies kertoo panojutuistaan, se on vähän huvittavaa. Bile-Dani on äijä, eikä siinä ole mitään uutta ja ainutlaatuista. Teoriani Bile-Danin suosiosta onkin tässä: Suomessa oli ennen Bile-Dania tilausta julkisuudenkipeälle nuorelle miehelle, jonka lausunnoista tulee mieleen vanhat kunnon Frederik ja Sir Vili. Valitettavasti.

Jossain on nimittäin aina joku, jonka mielestä se on siistiä. 

Seiska-TV:ssä Amanda Harkimo kysyy Bile-Danilta, panisiko hän Johanna Tukiaista. (No vittu ei panisi!) Hieno teko lehdeltä, joka on takonut rahaa Johanna Tukiaisen syöksykierteellä jo vuosia. Kun Bile-Dani sanoo Amanda Harkimolle, ettei hän panisi Johanna Tukiaista ja että Johanna Tukiainen on "dorga", Amanda Harkimo haluaa tarkentaa, mistä syystä Bile-Dani ei halua panna Johanna Tukiaista: "Sen takia et hän on dorka vai onks ulko---?"

"No kato nyt tot naamaa!" Bile-Dani huutaa keskeyttäen Amanda Harkimon.

"Okei", Harkimo vastaa ja siirtyy kysymään Bile-Danin mielipidettä laulaja Sannista.

"Panisitko? Käviskö kolossa?"

"Ei", Bile-Dani sanoo.

"Toi nenäkoru häiritsee."

Bile-Dani tulee kuulluksi.

 

Lopuksi Amanda Harkimo kysyy häneltä: 

"No entäs sitten minä?"

"Kyllä", Bile-Dani sanoo.

"Ai menis?" Amanda Harkimo varmistaa.

"Sul on kaunis hymy", Bile-Dani lausuu.

"Kiitos", Amanda Harkimo vastaa.

 

Okei.

 

Nutella teki minusta tän naisen

Aloin eilen muistella sitä, kuinka sekosin lapsena Nutellasta. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä voimakkaampi tunne minulle tuli siitä, että minun olisi syytä kirjoittaa Nutellasta.

Hasselpähkinä-kaakaolevite oli joskus iso osa elämääni.

Nutellataide

Maistan Nutellaa ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Vanhempani haluavat matkustaa ulkomaille joka kesä. Joka kesä tulee ilta, jolloin isämme sanoo: 

"Huomenna on lähto, aletaan pakata!"

Silloin vanhempani ovat saaneet halvat laivaliput Ruotsiin. Seuraavana päivänä isä ajaa automme risteilyaluksen autokannelle. Ruotsista jatkamme matkaa Tanskaan. Vietämme Tanskassa yön tai pari ja ajamme Saksaan. Siellä tiet ovat erilaisia kuin Suomessa. Ne kiertelevät vuorilla ja vievät meidät tunneleihin ja niistä ulos. Isäni ja äitini polttavat tupakkaa auton ikkunasta. Veljeni ja minä nyrpistämme neniämme, katsomme vanhempiamme halveksuen ja olemme autuaan tietämättömiä kaikista niistä tulevista hetkistä, jolloin hengitämme itse savua keuhkoihimme ja ajattelemme, ettei meissä ole mitään vikaa.

Saksassa upeinta ovat ruokakauppojen vanukasvalikoimat. Ne ovat ehtymättömät. Syön vanukkaita kuin hullu. Tämä saattaa olla parasta aikaa elämässäni: En tiedä, että on olemassa kaloreita. Olen lapsi eikä ketään kiinnosta, olenko läski. Minä vain syön.

Istun puisella penkillä ja katson, kuinka pysähdyspaikalle tulee muita ihmisiä ja kuinka he lähtevät pois. Minun ei tarvitse huolehtia siitä, minne meidän perheemme on menossa. Luotan siihen, että isälläni ja äidilläni on suunnitelma. Tiedän, että heillä on. 

"Haluaisin toisen vanukkaan", sanon vanhemmilleni samalla äänensävyllä, jolla tilaan ruokaa ystävieni kanssa ravintoloissa vuosia, vuosia, vuosia myöhemmin. Se äänensävy on arvokas ja viestii siitä, että tiedän mitä tahdon ja aion saada sen.

Lähdemme taas liikkeelle. Automme kulkee eteenpäin silloinkin kun minä nukun. Minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mutta etenen kuitenkin. Minun ei tarvitse tietää yhtään mitään. Tina Turner, Michael Jackson ja Elton John laulavat radiossa. Kerran kun herään uniltani kysyn, olemmeko Tanskassa vai Ranskassa. 

Sillä, missä maassa olen silloin kun maistan ensimmäistä kertaa Nutellaa, ei ole merkitystä. Sen jälkeen kun olen maistanut Nutellaa, harvalla asialla on. Äiti levittää Nutellaa vaalean leivän päälle ja kun haukkaan sitä, Nutellaa tarttuu huuliini. Leivän kuori rapsahtaa ja hampaani painuvat ensin Nutella-kerrokseen, sitten kuohkeaan ranskanleipään. Kun alan purra, ne sekoittuvat suussani yhdeksi makeaksi ja tahmaiseksi mössöksi. Sellaista on Nutella ja siksi minä rakastan sitä. 

Me tuomme purkin Nutellaa kotiin Suomeen. Keksin alkaa levittää Nutellan alle margariinia, joka imeytyy ihanasti pehmoiseen leipään. Kokonaisuus on Kinder-munamainen ja minä olen sen kehittelemisestä ylpeä. Kun tulee syksy ja koulut alkavat, minä olen muuttunut. Kukaan ei sano sitä ääneen — vielä — mutta sekin päivä on tulossa.

Lauantaiaamuna minä menen satubalettitunnille kesätauon jälkeen ja vedän vaaleanpunaisen asun ylleni. Siihen on kiinnitetty pieni tutu. Alkulämmittelyyn kuuluu hyppelehtiminen pitkin salia kuten aina. Minä hypin ja silloin minä huomaan, etten ole sama ihminen, kuin ennen. Olen isompi kuin keväällä. Katson vartaloani enkä tunnista sitä omakseni. Minulla on tissit. 

Nutella on muuttanut minua.

Äiti hakee minut tunnin jälkeen. Istun auton etupenkille ja sanon hänelle, että haluan lopettaa satubaletin.

"Miksi ihmeessä?" äiti kysyy.

"Luulin, että tykkäät satubaletista."

"En todellakaan", sanon.

"Vihaan sitä."

Ajatuksia, joita Amy Winehouse -dokumentti minussa herätti

Kävin viime lauantaina katsomassa Amy-dokumentin Kino Engelissä. Kyseessä oli jokseenkin täydellinen ilta. Istuin Café Engelin sisäpihalla itsekseni ja odotin, että dokumentti alkaisi. Oli lämmintä vaikka kello oli melkein 23.00, join punaviiniä (24 cl koska olen 32-vuotias ja voin) ja kuuntelin mitä ihmiset ympärilläni puhuivat. (Jälkimmäinen onnistui, koska puhelimeni akku oli loppunut.) Takanani istui mies, joka sanoi seuralaiselleen: "Joo oon mä Facebookissa, mutta mä en kirjoita sinne juuri koskaan mitään henkilökohtaista. Miksi kertoisin yksityisistä asioistani ihmisille, joita en edes tunne kunnolla?" ja minä mietin, etten voisi koskaan sanoa noita kahta lausetta valehtematta. 

Mutta palataan Amyyn.

Sekosin Amy Winehousesta vuonna 2007 tai 2008, en muista tarkkaan kumpi vuosi se oli. Muistan kuitenkin, missä tilanteessa kuulin Amy Winehousea ensimmäistä kertaa. Olin ystäväni Matin luona Töölössä. Hän soitti minulle Rehab-kappaleen ja sanoi: "Tämä on aivan mahtava." Minä olin huonolla tuulella koska Matin asunnossa oli taas liian kylmä (hän piti kotonaan aina ikkunoita auki mistä piti raivota erikseen joka kerta eikä hän silti suostunut sulkemaan niitä) ja ajattelin, ettei vieroitushoidosta laulamisessa ollut mitään vitsikästä ja sanoin Matille: "Täyttä paskaa tämä on jos multa kysytään."

Muutin mieleni aika pian sen jälkeen. (Niin käy hälyttävän usein! Olen haukkunut elämäni aikana ensi kuulemalta täydeksi roskaksi Tori Amosin ja Björkin kaltaisia artisteja, mikä on outoa koska olen sittemmin seonnut heistä totaalisesti. On siis hyvinkin mahdollista, että alan lähitulevaisuudessa hehkuttaa esimerkiksi Robin Thickeä tai Jukka Poikaa.) 

Vuonna 2007 tai 2008 aloin joka tapauksessa kuunnella ja googlailla Amy Winehousea. Vuonna 2009 kävin ottamassa ranteeseeni tatuoinnin koska ajattelin, että sen avulla pääsisin sydänsurujeni yli (en päässyt) ja koska tatuoinnit näyttivät niin hyvältä Amy Winehousellakin. Kävin Kyproksella työmatkalla ja ostin Topshopista samanlaiset korvakorut, jotka Amy Winehousella oli. Hankin valkoisia toppeja, ballerinatossuja ja lyhyitä farkkushortseja. Katsoin Youtubesta, kuinka Amy tanssi lavalla Mick Jaggerin kanssa enkä tiennyt, kumpaa heistä rakastin enemmän. (Olen rakastanut Mick Jaggeria vuodesta 1995 enkä aio lopettaa. Tiedän, että hän on vanha, PISTE.)

Kun viime lauantaina kävelin Amy-dokumentin nähtyäni pitkin Aleksanterinkatua, en osannut sanoa, oliko dokumentti ollut hyvä vai huono — mikä kai tarkoittaa sitä, että se oli hyvä. (Mulla on usein vaikeuksia keskittyä siihen, mitä kuulen ja näen, koska mietin koko ajan, mitä kirjottaisin siitä. Tämä ei-absoluuttisesti-niin-suuri ongelmani paheni, kun aloin vuosi pari sitten kirjoittaa leffa-arvioita erääseen naistenlehteen. En tiedä, onko tämä yleistä leffakriitikoiden keskuudessa, mutta mun aivoni joutuivat jokaisessa näytöksessä todelliselle koetukselle. Valitettavan harvoin leffat olivat niin mukaansatempaavia, että ne olisivat saaneet mut ignooraamaan hyrrän, joka pyöri pääni sisällä. Usein ystäväni huokailivat niihin aikoihin, että eikö olekin rentouttavaa kun "menee työkseen vaan katsomaan leffaa keskellä päivää". No jaa. Esitin elokuvateatterissa istuessani itselleni kysymyksiä kuten: "Onko tämä leffa 13 euron arvoinen?", "Ovatko nämä roolihahmot uskottavia?", "Miksi Jennifer Anistonin on riisuttava päällysvaatteensa ja mentävä sitten suihkun alle seisoskelemaan rintaliivit ja pikkuhousut yllään?", "Onkohan Jennifer Aniston sanonut ensi kertaa kohtauksesta kuullessaan, että 'juuh, tämä leffa tosiaan kuulostaa todella kiinnostavalta, olen mukana!'?", "Onkohan tässä leffassa yhtään yli 30-vuotiasta naista, jonka naamassa ei olisi botoksia?", "Onneksi Owen Wilson on yhä olemassa, seurusteliko hän muuten Sheryl Crow'n kanssa silloin kun yritti itsemurhaa, hetkinen, eikös Owen Wilson ollut myös Jennifer Anistonin kanssa, ja Sheryl Crow Lance Armstrongin, ja Eric Claptonin, ja ai niin se Pattie Boydin kirjoittama kirja hänen ja Eric Claptonin suhteesta oli kyllä tosi hyvä, Pattie Boydilla oli niin ihana tyylikin, täytyykin panna Pattie Boyd Googlen kuvahakuun heti kun olen kotona", "Ehkäpä voisin meikata huomenna samalla lailla kuin Pattie Boyd meikkasi", "Onkohan Sheryl Crow ollut tekemisissä Lance Armstrongin kanssa dopingkohun jälkeen?", "Mika Myllylälläkin oli kyllä surullinen kohtalo", "Mitähän sille miehelle kuuluu, jota tapailin kun kuulin Mika Myllylän kuolleen?", "Onko väärin pitää Woody Allenin elokuvista?", "Asuvatkohan Woody ja Mia vielä lähekkäin toisiaan?", "Ei todellakaan olisi vastuullista suositella nuorille elokuvaa, jossa naiset eivät tee muuta kuin puukottavat toisiaan selkään", "Pitäisinköhän tästä leffasta jos olisin 16-vuotias", "Luoja kuinka vihasinkaan elämääni 16-vuotiaana!" ja niin edelleen. Haluan korostaa, että kirjoitin leffa-arvioita todella mielelläni ja tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi kun sain tehdä sitä työkseni. En kuitenkaan kuvailisi kokonaisuutta ensimmäiseksi adjektiivilla "rentouttava".)

No, oikeastaan vasta nyt kun kirjoitin keskittymiskykyni puutteesta, tajuan, että Amy-dokumentti oli aivan älyttömän hyvä. En nimittäin miettinyt sen aikana mitään muuta kuin sitä, kuinka surullista on, ettei Amyä enää ole.

(Tästä alustuksesta tuli aika pitkä ottaen huomioon, että mun piti kirjoittaa lähinnä siitä, mitä ajattelen Mitch Winehousen Amy My Daughter -kirjasta Amy-dokumentin nähtyäni.)

amy

Amy My Daughter -kirja ilmestyi kaksi vuotta sitten. Kuten jo mainitsinkin, sen on kirjoittanut Amyn isä Mitch Winehouse, jota jo Amyn elinaikana syytettiin mediassa siitä, että hän rahasti tyttärellään. Siksi olikin iloinen yllätys, että kirjan takakannessa luvattiin, että sen koko tuotto menisi säätiölle, joka on perustettu Amyn muistolle ja jonka tarkoituksena on "to help children and young adults facing difficulty and adversity in their lives". (Sori etten jaksa etsiä lisätietoa ja suomentaa — on perjantai eikä kukaan maksa tästä mulle mitään.)

Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin siis, että ehkä Mitch Winehouse on sittenkin ihan hyvä tyyppi, tai ei nyt ainakaan mikään täysi hirviö. Kirja valotti Amyn elämää hienosti ja se käsitteli paljon sitä, kuinka vaikea on auttaa addiktia, joka ei halua apua. Tuli sellainen olo, että Amyn läheiset yrittivät auttaa häntä, mutta että ketään ei voi pakottaa hoitoon. Mitch Winehouse perusteli Amyn keikkailua heikossakin kunnossa sillä, että esiintyminen oli ainoa asia, joka sai Amyn keskittymään muuhun kuin sekaisin olemiseen. Vaikutti siltä, ettei Mitch Winehouse pyrkinyt kirjassa tekemään itsestään paremman kuuloista ihmistä, mitä oli. Siitäkin huolimatta, että tiesin kyseessä olevan vain Mitchin "totuus", ajattelin, että ehkä puheet siitä, että Mitch Winehouse halusi vain hyötyä tyttärestään, olivat liioiteltuja. Minä jopa twiittasin Mitch Winehouselle, että kiitos hienosta ja tärkeästä kirjasta. "I miss Amy", lisäsin. Mitch  Winehouse "favorittasi" twiittini (voiko noin sanoa?) ja minä ajattelin, ettei mitään tällaista olisi voinut tapahtua 90-luvulla jolloin kirjoitin kirjeen Pamela Andersonille eikä hän koskaan vastannut minulle.

Asif Kapadian Amy-dokumentissa ääneen pääsee Mitch Winehousen ohella muitakin Amyn läheisiä. He kertovat tilanteista, joita Mitch Winehouse ei maininnut Amy My Daughter -kirjassaan sanallakaan, mikä ei ole ihme, koska ne eivät anna miehestä kovin imartelevaa kuvaa. Mitch Winehousea ei voi varsinaisesti syyttää valehtelemisesta. Hän vain jätti kirjassaan kertomatta asioita. Ja nyt, kun muut ihmiset sanovat ne asiat ääneen dokumentissa, hän sättii sen ohjaajaa Twitterissä.

Tämä kaikki sai mut miettimään entistä enemmän sitä, kuinka paljon valtaa tarinankertojalla on. 

Kirjoitin hiljattain erääseen lehteen siitä, kuinka lähdin vuosia sitten matkalle silloisen poikaystäväni kanssa. Kun eksäni sai kuulla tällaisen lehtijutun olevan olemassa (luonnollisesti vasta sitten, kun lehti oli kaupoissa), hän lähetti minulle viestin, jossa kysyi jokseenkin stressaantuneen oloisena: "Oisko mahista saada lukea toi? :) " ... Paitsi että tämäkin on tietysti vain minun näkemykseni asiasta: Todellisuudessa eksäni ei ehkä ollut yhtään stressaantunut. Ajatus siitä kuitenkin naurattaa minua vähän ja siksi kirjoitin niin. (Ei hänen olisi tarvinnutkaan stressata, kirjoitin hänestä ja matkastamme erittäin sydämellisesti. Saa olla aika paskamainen ihminen, että haukkuisin hänet lehdessä pataluhaksi.) Ehkei eksääni edes kiinnostanut oikeasti yhtään, minkälainen sävy jutussa oli... HÄNELLÄ ON ELÄMÄ! Ehkä hän vain halusi tietää, pitääkö hänen ostaa lehti itse saadakseen artikkelin luettavaksi vai saisiko sen nähtäväksi ilmaiseksikin ja keitti kotonaan pastaa tai jotain ja ajatteli: "Kiva että tuollakin tyypillä on duunia." Joka tapauksessa jutun matkastamme olisi voinut kirjoittaa hyvin monella tavalla. Minä kirjoitin siitä vähän yli 2000-merkkisen version ja se oli minun totuuteni.

Ehkä Mitch Winehouse luuli, että kun hän olisi kirjoittanut Amy-kirjansa, olisi kaikki hänen tyttärestään sanottu. Mutta kun ei ole. Amy Winehouse vaikutti monen ihmisen elämään. Pelkästään minä olen kirjoittanut hänestä monta kertaa. Ja kirjoittaminen on outoa. Kirjat, elokuvat, dokumentit, lehdet, kaikki ne ovat outoja. Ja ihmiset... ihmisetkin ovat outoja. Mitch Winehouse mukaan lukien. 

Ja Amy. Olisipa Amy edelleen.

Oletko itse kokeilunhaluinen, Alma Miettinen?

Näin Alma Miettisen ensimmäistä kertaa viime syksynä. Hän esiintyi Silja Serenade -laivan Promenade-kävelykadulla yhdessä Sini Sabotagen kanssa ennen JVG:tä. Minä taas olin lähtenyt Tukholman risteilylle ihan vaan viettämään laatuaikaa kavereideni kanssa. 

No, sillä reissulla kävi sitten niin, että lähdin buffetin hanaviinin innoittamana katsomaan, tapahtuuko laivan yökerhossa mitään. Kun istuin riehakkaaseen tyyliini yksin nurkassa juomassa Coronaa, Alma Miettinen ilmestyi kavereidensa kanssa paikalle. "Mitä sä siinä teet?" he kysyivät minulta. Vastasin, etten tiedä. Sitten me lähdimme yhdessä Alman hyttiin juomaan siideriä.

Kun aamulla heräsin omassa hytissäni, kaverini kysyivät minulta, missä olin ollut. 

Ja kun pääsin kotiin Helsinkiin, pyysin Alma Miettistä Facebook-kaverikseni. Kesän tullen olin valmis käymään hänen kanssaan keskustelun chatissä: Mitä siellä laivalla oikein tapahtui?

 Kuva Alman Instagram-tililtä: @almamiettinen

Kuva Alman Instagram-tililtä: @almamiettinen

Moi, Alma! Ennen kuin käydään läpi, mitä tapahtui Silja Linella, puhutaan vähän musiikista. En katsonut Idolsia 2013 kun olit mukana, mutta kun pääsin laivalta kotiin, katsoin Youtubesta esiintymisiäsi ohjelmassa. Olet aivan älyttömän lahjakas laulaja! Tarkoitan, että olet Tina Turner -lahjakas ja Beyoncé-lahjakas ja Adele-lahjakas! Milloin tajusit, että haluat olla laulaja?

Kiitos! Toi lämmittää mieltä! En luokittele itteäni laulajaksi, ainakaan vielä! Teen tällä hetkellä vaan sikana duunia musan ympärillä ja kehitän omaa juttuani Helsingissä ja Berliinissä!! Mä oon oikeestaan aina tiennyt, että haluan laulaa, mutta elämän kovuus, jos niin voi sanoa, söi sitä teinivuosina. En uskaltanut myöntää ittellenikään, että halusin esiintyä! Tuntui, ettei koulu sujunut yhtään ja kaikki muut vaan teki omaa juttuaan samaan aikaan kun mä jäin elämässäni paitsi siitä, mitä oikeesti halusin.

Mustakin tuntui nuorena siltä. Mikä sai sut hakemaan Idolsiin?

Näin, että Idolsiin haettiin jengiä ja mietin, että ei vitsi! Useiden känniavautumisten ja kavereiden ja vanhempien rohkaisusta lähdin kokeilemaan ja se kyllä kannatti: Idolsissa tutustuin Siniin, joka tajusi heti mitä haluan tehdä. Tutustuttiin ja meistä tuli hyviä frendejä. Oon saanut ainutlaatusen kokemuksen kun oon keikkaillut Sinin kanssa. Ollaan muuten just tehty yks biisi kimpassa, sen nimi on "Muuta ku mä" ja se on Sinin uudella EP:llä. Käy tsekkaa!

Joo, oon kuunnellut sitä tänään — onhan tässä toki taustatyöt tehty! Se on tosi hyvä biisi ja sen sanat puhuttelee mua. Muistanko oikein, että silloin kun me tavattiin, olitte heittäneet laivalla keikan joka ilta koko viikon ajan? 

Joo, mä muistelisin kans niin! Siks mulla oli kaikki frendit messissä.

Miltä tuntui viettää kokonainen viikko laivalla? Mähän risteilen kavereideni kanssa joku 3-7 kertaa vuodessa, muttei me koskaan olla laivalla putkeen tollasia aikoja.

Laivakeikkoja on ollut aika paljon itse asiassa! Yleensä kun on keikkoja, niin se on se viikonloppu ja sit himaan, mut tollasilla keisseillä tulee kyllä ikävä himaan. Laivalla kun ei loppupeleissä oo niin hirveesti tekemistä. Usein menee dokaukseksi.

Sama. 

En mä tiedä voiks laivalla olla dokaamatta kun on se buffetin ilmanen bisse ja viinikin.

Niinpä. Olinkin just tulossa siihen, etten muista ihan kauheesti meidän tapaamisesta, mutta sen muistan selkeesti, että vein yökerhosta juoman mukanani kun lähdettiin ja kysyin teiltä, et voiko näin muka tehdä ja te olitte et JOO JOO, TODELLAKIN. Se oli niin upee hetki. En siis oikeesti ollut tiennyt että laivan diskosta saa viedä drinkkejä muualle. En ole tosin vieläkään ihan varma siitä.

Hahhaha, joo! En mäkään oo ihan varma, mut mulla ja mun frendeillä on sellanen käsitys et laivalla saa juoda missä vaan.

Hyvä. Kun me juotiin teidän hytissä lämmintä siideriä, puhuttiin ainakin siitä, ketkä meistä oli lesboja ja ketkä ei. Mulle on päällimmäisenä jäänyt mieleen se, että selostin tyyliin kaiken omasta elämästäni ja mielipiteistäni minkä jälkeen yksi ystävistäsi katsoi mua ymmärtävästi ja totesi: ”Sä oot sitten varmaan bi” ja mä vastasin, että "niin, kuka tietää" tai jotain vastaavaa. Aamulla kun heräsin, mun kaverit kysyivät, missä olen ollut ja että miksi hytinpöydällä oli sellanen, mikä se on joka hohtaa valoa ja joita ihmisillä on festareilla joskus ja laivalla... glow stick? Sellanen muovinen rannekoru kuitenkin ja se veteli viimeisiään eli se valo just ja just välkkyi siinä. Joku teistä oli antanut sen mulle! Kerroin mun kavereille, että olen vissiin miettinyt aamuyöllä Alma Miettisen hytissä hänen ja hänen kavereidensa kanssa että oonko hetero vai bi sun muuta ja mun kaverit alkoivat nauraa, että sä ja sun kaverit olette hädin tuskin täysi-ikäisiä. Mun kaverit oli varmoja, että te luulitte, että olin ”joku vanha lesbo” joka yritti iskeä teitä. Kiva! Ja sit mulle tuli tietty hirveä morkkis. Luulitteko te, että YRITIN ISKEÄ TEITÄ? Tää on vaivannut mua ja siks en uskaltanut pyytää Facebook-kaveriks muita kuin sua koska ehkä olis ollut outoa jos olisin stalkannut koko porukan ja lähetellyt teille ystäväpyyntöjä ja te olisitte ajatelleet, että ensin se vanha nainen yritti iskeä meitä kaikkia ja nyt se vainoaa meitä jo sosiaalisessa mediassakin.

Hahaha ei päinvastoin! Mä otin sut tosissaan kun kerroit kaikesta mitä teet ja meil oli hyvä keskustelu! Mut joo, mun pari kaveria oli jo vähän aikaa kattonu sua että tuolla menee laivan ainut hyvännäkönen tyttö! 

Eikä! Mä kerron ton jutun heti meidän risteilyporukalle, joka aina kun nykyään mennään laivalle, muistuttaa mua siitä kuinka "änkesin Alma Miettisen hyttiin ja yritin iskeä häntä ja hänen nuoria ystäviään".

HAHAHAHAHAHAHAHAHAAH! Noi on tommosia... et oo varmasti ainut kenellä oli outo olo aamulla! 

Mä en enää edes yritä panna itseäni mihinkään kategoriaan. Onko sulla muistikuvaa siitä, miksi aloimme teidän hytissä käydä sitä lesbokeskustelua? Aloitinkohan mä sen?! (Toi jälkimmäinen on olennainen kysymys koska kohta nimenomaan syyllistän ihmisiä siitä, että heillä on niin suuri tarve luokitella toisiaan.)

Oon aika varma, että jompi kumpi näistä mun kavereista on vaan heittänyt sulle että "Hei, ooks lesbo? Mä oon!" Siitä se on varmaan lähtenyt. Mun kaveripiirissä sukupuolella ei oo mitään väliä, kun joku tykkää jostakin.

Ei munkaan. Tällä viikolla juhlitaan Helsinki Pridea. Osallistutko sä siihen jotenkin?

Joo, haluan olla osana sitä juttua ja meen ainakin Puistojuhlaan!!! En oo ikinä ollut marssimassa mut haluisin sinnekin! Oon onneks eläny aikana jolloin noi asiat tulee normimmiksi mut kyllä tuolla joutuu vieläkin selittelemään, että kenestä tykkään! Mut oikeestaan jos mä oon rakastunu niin sukupuolella ei oo väliä! En luokittele että olisin hetero tai lesbo — mä oon vaan mä! Mä oon aina vihannut tommosta luokittelua, että onko ihminen laiha vai lihava tai ruma vai kaunis! Ahistaa sellanen.

Joo, niin muakin. Olin marssimassa viime vuonna Pridessa. Viestittelin silloin Tinderissä yhden miehen kanssa ja kun hän kysyi jotain että mitä kuuluu niin kirjoitin, että "oon täällä Pride-marssilla". Hän vastasi näin: ”Oletko itse kokeilunhaluinen?” Yleinen ajattelutapa tuntuu olevan, että jos marssit seksuaalisen tasa-arvon puolesta, et voi olla olematta homo tai lesbo tai vähintäänkin ”kokeilunhaluinen”. Eikö toi ole vähän masentavaa? Ihan niin kuin se, että menee marssimaan Prideen tarkoittaisi sitä, että haluaisi heti tehdä satunnaisten homojen ja lesbojen kanssa jonkun sandwichin eikä suinkaan toivoisi vaikkapa sitä, ettei kukaan joutuisi salailemaan sitä, ketä rakastaa. Tässä mielessä Suomessa ollaan mun mielestä vielä aika vaiheessa, koska eiks esim. Tukholmassa Pride oo ihan mega-kansanjuhla just siksi, että siellä vaan kannatetaan hyvää asiaa eikä just VÄLITETÄ siitä kenen kanssa kukakin vehtaa. Et eiks se oo sitä todellista tasa-arvoa? (Ihanaa, ettei nää mun "kysymykset" muuten oo yhtään pitkiä.)

Joo, voihan siellä marssia kunnon heteroäijäporukkakin kannustamassa ja ajamassa homojen oikeuksia, eikä se tee niistä homoja! Musta ¨tosimies¨ pystyy hyväksymään tollaset asiat ja olemaan ystävä ja pitämään homojen puolia. 

Niin just. Sitten pari juttua vielä. Onks sulla miten selkeet haaveet tulevaisuuden suhteen? Millasta musaa eniten haluut tehdä?

Mä haluan kirjottaa, säveltää ja laulaa. Tällä hetkellä on tosi isoja proggiksia meneillään. Tehdään kansainvälistä matskua Berliinissä ja oon saanu tehä ihan huipputuottajien ja -säveltäjien kanssa musaa siellä. Oon niin hämilläni ja otettu siitä! Oon myös tehny Saksassa yhen saksalaisen artistin kanssa fiitin, joka julkastaan pian.

Wau, kuulostaa mahtavalta. Ja tän kesän keikkailet Sini Sabotagen kanssa, onks näin?

Joo, mä teen keikkoja Sinin kanssa kunnes omaa musaa julkastaan ja omia keikkoja tulee. Mä en halua kiirehtiä musan kanssa. 

Ymmärrän. Voidaanko puhua vielä hetki siitä, kuinka sä ja sun kaverit myöhästyitte laivasta kun se lähti Tukholmasta kohti Helsinkiä? Kaikkihan aina meinaa myöhästyä laivasta, muttei kenellekään oikeasti käy niin! Miten te teitte sen? 

Joo... hmm... No siis, me shoppailtiin siellä ja syötiin ja Sinillä oli kampaaja ja katottiin kelloa aina välillä että joo, kyllä me keretään ja sitten se aika vaan meni ja oltiin taksissa 10 minaa aikasemmin ku se laiva lähti ja vaan huudettiin sille taksikuski-paralle että kaasuu ja sit juostiin kaikki ne kassit kädessä vaan tarkastusportit läpi ja melkeen oikeesti pysty koskettaa sitä *itun laivaa oltiin NIIIIIIIN lähellä mut sit se vaan ajeli menee ja oltiin joku tunti sillee no mitäs nyt mut onneks saatin sit uus laiva ja päästiin himaan. Olin siinä vaiheessa jo niin kyllästyny siihen laivailuun et halusin vaan niin paljon himaan.

Mitä siin ees tapahtuu kun jää pois laivasta? Pitääks sinne laivaan soittaa?

Me mentiin johonki semmoseen info-pisteeseen ja laitettiin mun sisko puhumaan. Se puhu sen virkailijan kanssa joka soitteli sinne laivaan ja järkkäs asiat niin, että saatiin meidän kamat sun muut ja et päästiin himaan.

Aah ok no sithän se kävi kätevästi.

Joo, onneks. 

Ei tarvii stressata kun lähtee ens kerralla risteilylle... eli parin päivän päästä!

Oikeesti?! 

Kyllä!

Nice. Mä kaipaisin kans risteilyä. 

Meillä on tällä kertaa oikein näkymä Promenade-kävelykadulle.

Kunnon meininki!

Niinpä! Hei kiitos tästä haastattelusta! Haluatko tässä lopussa toivottaa ihmisille hyvää kesää tai jotain? 

Joo, mä haluun toivottaa jengille hyvää kesää ja totta kai hyvää elämää.

Mäkin! Moikka! 

Moi! 

Sarjakuvataiteilija ei antanut koskea leluihinsa — TOIMITTAJA SEKOSI

Vietin Fok_it-sarjakuvan "isän" eli Joonas Rinta-Kannon kanssa ala-asteen ensimmäisen ja toisen vuoden samalla luokalla. Eräänä päivänä opettajamme keksi, että me oppilaat voisimme koota ryhmät ja yhdistää pulpettimme neljän kappaleen rykelmiksi. Joonas Rinta-Kanto määrättiin istumaan minua vastapäätä. Oli vuosi 1989 eikä meillä ollut aavistustakaan, että Joonaksesta tulisi sarjakuvataiteilija ja minusta toimittaja. Tuskin aavistimme sitäkään, että vuoden 2015 keväällä olisimme internetissä "Facebook-ystäviä" ja että voisimme siten käydä "Facebookin chatissä" seuraavan keskustelun:

Minä: Hei! voisinkohan haastatella sua mun nettisivuille? Olis kiva! Pakko ei oo tietenkää suostua mut must ois kiva keskustella sun kanssa esim. luovasta työstä ja sen tekemisestä

Joonas: Uuu! En mä tiedä! onkohan mulla mitään sanottavaa. mistään

Minä: no se kuuluu asiaan... eikä sil oo välii

Kuten sanottu, ajattelin, että voisin keskustella Joonaksen kanssa kaikista niistä tunteista, joita kaltaisemme luovan luokan edustajat kokevat. (Tästä erittäin tärkeästä aiheesta puhutaan mielestäni aivan liian vähän! MIKSI VAIKENEMME?!) Haastattelun yhteydessä Joonas Rinta-Kanto voisi kertoa kuulumisiaan ja vaikkapa toivottaa kaikille sivuni lukijoille hyvää kesää. "Ainoastaan todellinen ystävä antaa toiselle tällaisen mahdollisuuden!" sanoin itselleni ja sivuutin lahjakkaasti sen, että olin juuri pakottanut Joonas Rinta-Kannon, ystäväni, antamaan minulle haastattelun.

Joonas ehdotti, että menisimme lounaalle Döner Kallioon. Vastasin, että mennään vaan. 

Tapasimme Fleminginkadulla Döner Kallion edessä. Sisällä ravintolassa sanoin Joonakselle, ettei minulla ollut mitään kysymyksiä valmiina ja että muutenkin voisi olla kätevämpää, että lähettäisin ne hänelle sähköpostitse myöhemmin iltapäivällä. (Minä halusin syödä!) Joonas sanoi, että se sopii.

Ruoka oli hyvää. Kun olin palannut kotiin, aloin kirjoittaa Joonakselle kysymyksiä: Tuntuuko hänestä joskus siltä, ettei hän keksi yhtään mitään ideaa sarjakuvaan? Mikä häntä inspiroi elämässä? Entä kokeeko hän tekevänsä taidetta vai ajatteleeko hän joskus, että mitähän minäkin tässä oikein puuhastelen...? 

Sitten tajusin, että minulla on Joonakselle tärkeämpiäkin kysymyksiä. Havahduin siihen tosiasiaan, ettemme olleet koskaan käyneet antaumuksella läpi sitä, miksen saanut ekalla luokalla mennä lähellekään Joonas Rinta-Kannon Teenage Mutant Ninja Turtles -figuureja. Ne olivat Joonaksen pulpetin päällä kun hän istui minua vastapäätä, ja kun minä olisin halunnut tarkastella niitä lähempää, Joonas kahmaisi ne kaikki syliinsä ja katsoi minua vihaisesti. En ymmärtänyt, miksi.

Kun saimme tokan luokan koulukuvat, annoin Joonakselle tarrakuvani ja hän antoi minulle omansa. Liimasin kuvan Koulukaverit-kansiooni ja kirjoitin sen viereen kuulakärkikynällä "PASKA-JOONAS".

Koska minulla on aina ollut hienoista taipumusta ylidramaattisuuteen, en puhunut Joonakselle kymmeneen vuoteen. Ja koska en tietenkään halua käsitellä vaikeita asioita kasvotusten, päätin nyt vihdoin selvittää, mitä Joonas Rinta-Kanto ala-asteella oikein ajatteli — sähköpostitse.

Otsikoin viestini lauseella "Miksi minä en saanut leikkiä Teenage Mutant Ninja Turtles -figuureillasi?" ja aloin naputella niin kuin en olisi koskaan aiemmin naputellut.

Halusin vastauksia. 

 Joonas Rinta-Kanto ja minä tarrakuvissa vuonna 1990. Liimasin kuvat läppäriini 19 vuotta myöhemmin.

Joonas Rinta-Kanto ja minä tarrakuvissa vuonna 1990. Liimasin kuvat läppäriini 19 vuotta myöhemmin.

Palataan ekalle luokalle. Muistan sut aika hiljaisena ihmisenä — ja niin muistan itsenikin. Oliko sulla paljon kavereita?

Joo, varmaan olin hiljainen tyyppi. Tai en mä muista kunnolla. Muistan silti että mulla oli esimerkiksi jotkut maailman värikkäimmät formulaprinttihousut, joista myöhemmin äiti kertoi että joku opettaja oli sanonut että "on se Joonas rohkea kun pitää tommoisia housuja". Mikäköhän juttu sekin on sitten ollut, rohkeus pitää värikkäitä formulaprinttihousuja? Mimmosiakohan housuja muilla sitten oli? No joo. Mulla oli muutamia hyviä kavereita silloin kyllä. Ei niistä ole tainnut yksikään pysyä sitten tänne asti, mikä sinänsä on harmillista. Muistan jonkin verran kaikkia hienoja mielikuvitusleikkejä, joihin ei välttämättä kaveria sitten tarvittukaan. Riitti, että oli vaikka joku keppi ja ja metsää.

Muistatko, kun ope päätti, että luokassa tehdään ryhmät? Neljä pulpettia pantiin yhteen. Istuit mua vastapäätä ja sun pulsalla oli teini-ikäsiä mutanttikilpikonnia, muistaakseni sellaisia muovisia. Koska olin itsekin kiinnostunut Teenage Mutant Turtleseista, olisin halunnut katsoa lelujasi. Mutta heti kun ojensin käden niitä kohti, katsoit mua ylimielisesti ja sanoit, ettei niihin saa koskea. Muut ihmiset, (pojat) saivat kyllä tutustua niihin. Onko sulla muistikuvaa tästä tapahtumasta?

Niin, itsehän en ihan tätä juttua muista. Joskus aikuisiällä oot maininnut siitä. Muistan kyllä miten iso juttu Turtlesit oli. Ja onhan ne nykyäänkin siistejä. Mutta silloin ne jotenkin tuli just Suomeen varmaankin ja homma karkasi käsistä. En kyllä tiedä että mitä Turtles-juttuja noi on olleet, joskus sanoit että ne olis olleet jotain kiiltokuvia?

(Toim. huom. En todellakaan ole sanonut missään vaiheessa, että ne olisivat olleet kiiltokuvia! Miksi olisin halunnut koskea kiiltokuviisi?!)

Tai sitten ne on olleet niitä ukkeleita, eli varmaan se tärkein juttu. Ala-asteella oli varmaan aika tiukka toi "tytöt vastaan pojat" -asettelu, että sinänsä sekin voi selittää etten ole suostunut niitä sulle näyttämään. En nyt mitenkään yritä puolustella tapahtunutta, hirveetähän se on ollut. Mutta sitten tässä on sekin juttu, että sanot nytkin että olit kiinnostunut "Teenage Mutant Turtleseista", vaikka oikea nimihän on "Teenage Mutant NINJA Turtles". Että jos tämmöinen lipsahdus on silloinkin tullut, niin se on voinut olla aika iso juttu.

(Toim. huom. Pieni kirjoitusvirhe... Tsiisus! Olin tuohtunut kun kirjoitin näitä kysymyksiä!)

Mua loukkasi ehkä eniten se, että ajattelin että varmaan arvostaisit sitä että yrittäisin tutustua suhun koska me ei kumpikaan oltu luokan suosituimpia tyyppejä. Sen sijaan olitkin töykeä. Miltä susta tuntuu nyt ajatella sitä? 

Varmaan olisin arvostanut elettä jos olisin osannut ajatella sitä noin tarkasti, mutta kun otetaan huomioon, että olen ollut formulaprinttihousuinen eka- tai tokaluokkalainen joka on juuri saanut jotain Turtles-krääsää niin en ehkä ole ollut ihan perillä tarkoituksistasi.

Ymmärrätkö kuitenkin reaktioni?

Ymmärrän. 

Olen aika pitkävihainen, joten en puhunut sulle sitten kymmeneen vuoteen. Vasta kun aloit viettää yhteisen ystävämme (jonka nimi jääköön tässä mainitsematta) kanssa lukiossa hyppytunteja ajelemalla "Mätäkauppaan", ajattelin että ehkä pitäisi unohtaa menneet. Huomasitko mykkäkouluni?

En mä varmaan huomannut sitä. Yläasteen ajankin hengailtiin varmaan vähän eri porukoissa? Niin en mä tiedä tuliko se mulle koskaan ihan suoraan ilmi, ja ainakin se perimmäinen syy mykkäkoulun takana oli hämärän peitossa. Ehkä ajattelin että vihaat mua muuten vaan. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa 10 vuoden mittaiselle vihalle. Muutenkin yläasteen aikoina kaikki on niin outoja. Enkä meinaa että sä oot ollut outo, vaan että kaikki on helvetin outoja. En haluaisi joutua yläasteelle uudestaan. Onneksi ei varmaan tarvitsekaan. Onkohan Mätäkauppa muuten vielä olemassa?

Sen jälkeen kun annoin anteeksi Turtles-jutun, välimme ovat olleet ok. Muistatko, kun asuin lukion jälkeen Lauttasaaressa ja tulit sinne katsomaan Salattuja Elämiä, muttemme voineetkaan katsoa niitä koska lentokoneet oli lentäneet muutamaa tuntia aiemmin päin World Trade Centeriä? Spede Pasanen oli kuollut vain pari päivää ennen sitä. 

Muistan joo jotenkin, että oltiin jollain porukalla Lauttasaaressa sinä päivänä. Tulin aiemmin joidenkin muiden kanssa ehkä Hangosta tai jostain Espooseen päin autolla kun kuultiin WTC-iskusta. Ajettiin silloin sattumoisin juuri sen golf-kentän ohi jolle Spede oli kuollut.

Et ole koskaan pyytänyt multa anteeksi Turtles-tapausta. Haluatko tehdä sen nyt? 

Mä itse asiassa veikkaisin, että olen pyytänyt sitä anteeksi sulta joskus kun oot siitä mulle kertonut. Olin joskus jossain sun juhlissa kun asuit Töölössä, ja sä annoit mulle kirjahyllystäsi Douglas Couplandin JPodin ja kirjoitit etusivulle isolla omistuksen "PASKA-JOONAKSELLE". Oiskohan tää ollut ensimmäisiä kertoja kun ollaan puhuttu tästä Turtles-välikohtauksesta?

(Toim. huom. En muista tällaista tapahtuneen. Olen todennäköisesti ollut humalassa.)

Luulen, että olen siis pyytänyt anteeksi, mutta voin ilman muuta tehdä sen uudelleen. Anteeksi, Sisko. Ja hei, mulla on muutama Turtles-ukko kotona, ja saat tulla leikkimään niillä ihan koska haluat. Tiedän, ettei se ole sama juttu tietenkään.

Mitä muuten kuuluu? Mitä aiot tehdä kesällä? 

Kuuluu ihan hyvää, yritän tehdä ahkerasti sarjis- ja muita piirtelyhommia. Kesällä katson jos saisin pidettyä vähän lomaa ja menen sen mukaan. Jos vaan voisin ottaa jotenkin iisisti niin olisi kovin mukavaa. Fok_Itia teen ihan hyvillä fiiliksillä vieläkin, välillä jatkuva strippien tehtailu aiheuttaa stressiä, mutta hyvin tässä selvitään. Fok_It on nyt 6-vuotias. Pian sekin siis alkaa olla siinä iässä että menee ala-asteelle eikä anna jonkun leikkiä Turtles-ukkeleillaan.

 

- - - - - - -

 

Kiitos, Joonas Rinta-Kanto. Saat anteeksi. Toivottavasti minäkin saan. 

Maailma on valmis

Tämä on ollut melko tavallinen viikko elämässäni. Olen tehnyt töitä, pyörinyt netissä, puhunut FaceTimessa Espanjassa asuvan ystäväni kanssa ja toivonut, että paperikassillinen vanhoja vaatteitani ja vinyylilevyjäni veisi itse itsensä kirpputorille. (Ei ole vienyt. Vieläkään.)

Yksi asia alkoi tällä viikolla kuitenkin risoa minua ihan kunnolla: se, kuinka mitään ei voi nykyään kritisoida tulematta leimatuksi "kukkahattutädiksi" tai "ammattimielensäpahoittajaksi". Joka kerta, kun internetiin ilmestyi tällä viikolla kriittisiä kommentteja, koskivatpa ne sitten Koffin seksististä SOME-päivitystä tai Tauski Peltosen rasistista Facebook-statusta, äänet yritettiin vaimentaa totaalisesti. "Jaahas, kukkahattutädit ja ammattimielensäpahoittajat ovat taas liikkeellä!" ihmiset kirjoittivat kommenttien alle. No joo, juuh... Ovathan ne kukkahattutädit ja mielensäpahoittajat tosiaan ihan älytöntä sakkia... puhumattakaan vihaajista! Ja koska vihaajista ei voi kirjoittaa mainitsematta Cheekiä, mainitsen Cheekin:

Olen miettinyt paljon Cheekiä ja sitä, miten hän suhtautuu vihaajiin. "Vihaajat vihaa" -kappaleellaan Cheek räppää: "Jos mä oisin vihaaja varmaan vihaisin mua myös." 

En epäile hetkeäkään.

Pelkään kuitenkin, ettei ole olemassa mitään "vihaajia". On olemassa ainoastaan ihmisiä, jotka eivät arvosta Cheekiä ja heistä jokaisella lienee siihen henkilökohtaiset syynsä. Mielestäni Cheekin, aikuisen ihmisen, olisi hyvä tiedostaa tämä tosiasia. Eikö olisikin ihan ymmärrettävää, jos koko Suomi ei nyt vain pitäisi Cheekin musiikista? Eihän koko Suomi rakasta esimerkiksi Jope Ruonansuunkaan tuotoksia. Toisin kuin Cheek, tuntuu Jope kuitenkin olevan ihan sinut ajatuksen kanssa. Ehkä Jope Ruonansuu hyväksyy sen, ettei hän ole täydellinen. Hän on vain ihminen.

Kuten me kaikki olemme.

Siksi olikin omituista seurata, mitä tapahtui viime vuonna Kutsu mua -kampanjalle. Kiusaamista vastustavan kampanjan ajatus oli mielestäni kaunis: ihmiset, lähinnä nuoret, kirjoittivat paperille adjektiivin, jolla kiusaajat olivat heitä kutsuneet, vetivät sen yli ja kirjoittivat sen alle ominaisuuden, jonka toivoisivat itsessään huomattavan. Sitten he postasivat kuvan sosiaaliseen mediaan. Minäkin kävin syksyllä Instagramissa selaamassa #kutsumua-kuvia. Tuntui tosi hyvältä nähdä, kuinka nuoret tekivät sosiaalisessa mediassa selväksi, etteivät he määrittele itseään sen perusteella, mitä kiusaajat ovat heistä sanoneet. Se oli tosi hienoa.

Mutta sitten tapahtui jotain... Aikuisten ihmisten #kutsumua-lappuihin alkoi ilmestyä adjektiiveja, jotka eivät olleet erityisen loukkaavia, joskaan eivät imarteleviakaan. Itse kukin alkoi miettiä ikäviä sanoja, joita heistä on joskus sanottu. Joku oli saanut kuulla olevansa näsäviisas. Toista oli kutsuttu ylimieliseksi. Eräässä iltapäivälehdessä tultiin siihen tulokseen, että lehteäkin oli tarkemmin ajatellen todella sorrettu: Joku oli kehdannut kutsua sitä saunansytykkeeksi! Miksi ihmeessä: lehtihän oli DIGIMEDIAN YKKÖNEN!

No, kukaan ei tietenkään halua kuulla olevansa näsäviisas, ylimielinen, saunansytyke tai mitään muutakaan nihkeää. Itsekin toivoisin suoraan sanottuna, että kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä rakastaisivat minua. Mutta se on mahdotonta —  paitsi minulle myös Cheekille. Näin 32-vuotiaana voin elää asian kanssa. Voin kylläkin myös kuvitella, kuinka helpottavaa olisi ajatella, että ihmisissä, jotka eivät rakasta minua, olisi jokin perustavanlaatuinen vika. Silloin sanoisin itselleni, että rauhoitu, Sisko, jotkut nyt vaan ovat syntyneet vihaajiksi, kukkahattutädeiksi ja ammattimielensäpahoittajiksi. Toteaisin (yhä itselleni, koska tämä on tosiaan yksinpuhelu), että no niin, sitähän minäkin ja pitäisin yllä illuusiota siitä, että olen täydellinen ihminen.

Mutta kuten jo mainitsin, ihmiset eivät ole täydellisiä. Ja luultavasti juuri siksi maailmassa on kaikenlaisia epäkohtia. Ja siksi maailma tarvitsee ihmisiä, jotka ottavat ne puheeksi. "Kukkahattutätejä", "vihaajia" ja "ammattimielensäpahoittajia", miksi heitä nyt sitten pitäisikään kutsua. Heidän avullaan huomaamme epäkohdat ja voimme edes yrittää tehdä niille jotain. 

Toki voin olla väärässäkin: Ehkä maailma on täydellinen. Ehkä kaikilla ihmisillä on jo hyvä olla. Ehkä meidän ei tarvitse enää koskaan keskustella mistään. Ehkä tämän koko kirjoituksenkin näpytteleminen oli turhaa. Ehkä kaikki on sittenkin valmista.

Chillataan.


Ikävä epätoivojonoja

Erosin reilu viikko sitten Facebookin kierrätysryhmistä. Pitkällisen harkinnan jälkeen olin tullut siihen tulokseen, että ryhmät herättivät minussa liian paljon tunteita. Sittemmin olen alkanut ikävöidä niitä.

mekko

Ikävöin sitä, kuinka ahkerasti ihmiset kyselivät toisiltaan asioita. Facebook-virtani oli eläväinen kaikkina vuorokaudenaikoina. "Saisinko kai-kai-mitan?" joku kysyi ja kysymykseen vastattiin. Kai-kai-mitta annettiin. Joskus joku kysyi, mitä tarkoittaa kai-kai-mitta. Ryhmän uudet jäsenet opetettiin nopeasti tavoille. "Laittaisitko vielä kai-kai-mitan?" hekin saattoivat pian kysyä. Ja taas joku jossain mittasi kai-kai-mittaa.

Ikävöin epätoivojonoja. Tykkään sanasta "epätoivojono". Siitä tulee mieleen "voimahali". Kumpikin sana kuulostaa yhtä vilpittömältä.

Ikävöin sitä, miten asiallisen puolen sivut toivat esiin paitsi minussa myös monessa ystävässäni. "Av", me kirjoitimme kuvien alle säyseästi samaan aikaan kun ruodimme maailmanmenoa monisanaisesti omilla Facebook-sivuillamme. Kun näin ystävieni tekevän kauppoja Facebookin kierrätysryhmissä, minusta tuntui hyvin pitkälti samalta kuin silloin, kun näen heidät työskentelemässä. Facebookin kierrätysryhmissä he olivat keskittyneitä, asiallisia ja ammattimaisia. Kunnioitin sitä.

Ikävöin sitä, kuinka tuttavallisesti aloin suhtautua henkilöihin, joita en oikeasti tuntenut, mutta jotka kauppasivat usein vaatteitaan ja joiden profiilikuvien näkeminen herätti siksi minussa tiettyä lämpöä. "Jaaha, Jennille ei siis istunutkaan mekko, jonka hän täältä viime viikolla hankki", ajattelin kun istuin yksin kotona tietokoneeni ääressä keskellä yötä. "Ja tuolla taas Saara tyhjentää vaatekaappiaan."

Ikävöin ilmoituksia, joissa myyjä ei edes yrittänyt panostaa myyntipuheeseensa. "Jotain roinaa", kuvan yhteydessä saattoi lukea. Se rentoutti.

Ikävöin sitä, kuinka löysin itseni chattäämästä täysin tuntemattomille ihmisille. "Entä löytyisikö sinulta tämän kuvan kaltaista nahkatakkia?" kirjoittelin heille ja lähetin heille kuvakaappauksia. "Ai, no voi harmi... mutta jos kuulet että jollain on ylimääräisenä unelmieni nahkatakki, muistathan minua..."

Eniten ikävöin kuitenkin sanaa "up". Kaksi pientä kirjainta, jotka vaikuttivat yhdessä niin kepeiltä, mutta sisälsivät samalla huolen siitä, ettei myytävä vaate ehkä menisikään kaupaksi. 

 

"Up."

 

Joidenkin myynti-ilmoitusten alla "up" luki monta kertaa. Niiden tuotteiden kohtalot alkoivat huolettaa minua. Kerran kävi kuitenkin niin, että viikkokausia esillä ollut ilmoitus nousi "up"-sanan avulla ylemmäs ja joku kiinnostui tuotteesta. "Onko tämä vielä vapaa?" henkilö kysyi. 

"On!" myyjä kommentoi ja kuvan alle ilmestyi teksti: 

"Otan sen."

 

Mikko Vainio: "Instagram haistaa huijauksen"

Kun kuulin ensimmäistä kertaa sanan "instafeimi", puistelin päätäni epäuskoisena. Ajattelin, että eihän kukaan ihminen voi olla kiinnostava vain siksi, että lataa Instagramiin kuvia itsestään. Selostin ystävilleni tuohtuneena, että Benjamin Peltosen suosion täytyi olla merkki jostain suuremmasta: Ehkä kaikki toivo oli mennyttä? Ihmiset olivat menneet lopullisesti sekaisin.

Sitten jotain tapahtui...

Menin itse sekaisin. 

Tajusin tämän yhtenä yönä viime syksynä, kun jutustelin erään turistin kanssa yökerhossa. Törmäsin baaritiskillä ystävääni, kampaaja Mikko Vainioon. Esittelin Mikon turistille. "Mikko is kind of a local celebrity..." kuulin sanovani miehelle, ylpeyttä äänessäni. "HE'S BIG ON INSTAGRAM!!"

Olin starstruck

Tapahtuma jäi vaivaamaan minua. Tuntui, että siitä kannattaisi puhua jonkun kanssa. 

Kului kuukausia. Minä olin hiljaa. Kevään tullen olin valmis soittamaan Mikko Vainiolle. Meidän täytyi keskustella Instagramista.

 Kuva: Niko Mitrunen

Kuva: Niko Mitrunen

Moi Mikko! Ehtisitköhän puhua kanssani hetken?

Ai, moi! Olen töissä, mutta levitin juuri värin asiakkaani hiuksiin. Voin puhua samalla kun se vaikuttaa.

Hyvä! Muistatko, kun näimme syksyllä Kaikussa ja esittelin sinut sille turistille?

Joo, muistan... Mitä siitä?

Tapaaminen jäi askarruttamaan minua. Miten on mahdollista, että vaikka tunnemme toisemme, suhtaudun sinuun nykyään kuin julkkikseen? Kun näen sinut vaikka kampaajan hommissa, hämmennyn. Se tuntuu vähän samalta kuin ollessani Madonnan keikalla: sitä muistaa yhtäkkiä, että ai niin, Madonnahan on ennen kaikkea laulaja eikä pelkästään ihminen, joka vain on joka paikassa ja tuntee kaikki maailman ihmiset. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Kaikki on Instagramin syytä.

Joo, taidan ymmärtää! Joskus kun olen väsynyt ja minusta tuntuu, että olen ihan läävä, saatan itsekin katsoa Instagram-kuviani ja miettiä, että kuka tuo iloinen ja freesi ihminen on. Insta-Mikko elää omaa elämäänsä.

Ihan hullua. Sinulla on yli 6500 seuraajaa ja kuvat joita lataat Instagramiin, saavat helposti 100-300 tykkäystä. Miltä se tuntuu?

Ei se tunnu mitenkään ihmeelliseltä. Tarkastelen tykkäysten määrää aika analyyttisesti. Huomaan esimerkiksi tykkäysten tahdista aika pian kuvien lataamisen jälkeen, tuleeko niistä suosittuja vai ei.

Käytkö koskaan katsomassa sellaisten seuraajiesi tilejä, joita et tunne? 

En juuri ehdi tehdä sitä, mutta kyllä minua kiinnostaa, keitä he ovat. Olen saanut esimerkiksi rap-tyyppejä seuraajikseni sen jälkeen, kun KTZ on tägännyt minua kuviinsa.

Niin, olinkin aikeissa kysyä aiheesta. Mikä tämä KTZ-kytköksesi on? 

KTZ on yksi lempivaatemerkeistäni. Innostuin brändistä  vuosia sitten, kun tutustuin siihen Daniel Palillon Wunder-kaupassa. Sen jälkeen aloin käydä KTZ:n liikkeessä Sohossa aina kun olin Lontoossa. Siellä myytiin paitsi vaatteita myös levyjä, joita ihmiset vielä niihin aikoihin ostivat... Kerran Sohon myymälässä oli KTZ:n perustajiin kuuluva Sasko (Bezovski) ja aloin jutella hänen kanssaan. Sasko oli tosi rento ja tarjosi minulle viiniä. Join sitä siinä sitten aika paljon ja ostin liikkeestä lopulta kassillisen vaatteita. Aloin saada kutsuja KTZ:n näytöksiin muotiviikoille. 

Eikös Rihannakin ole KTZ:n fani?

Joo, Rihannalla oli juuri Coachellassa KTZ:n vaatteet yllään. Brändi on itse asiassa muuttunut valtavasti siitä kun itse tutustuin siihen. Nykyään se on high fashionimpi kuin ennen ja hinnat ovat sen mukaisia.

Tuntuuko sinusta koskaan, että Instagram on saanut liian suuren vallan elämässäsi?

Jossain vaiheessa tuntui, mutta viime aikoina olen kärsinyt Insta-kyllästymisestä. Alkuvillitys kesti tosi kauan, mutta enää en ehdi selata kuvia niin paljon kuin ennen. Ärsyttää, että kavereideni kuvat menevät minulta ohitse. Olenkin yrittänyt vähentää seurattavieni määrää.

Se on tosi vaikeaa!

Niin on! Maailmassa on niin paljon hulluja ja hassuja tyyppejä, joiden elämää on kiva seurata Instagramin avulla. Pelkään, että ihmiset pitävät minua töykeänä, jos lopetan heidän seuraamisensa... 

Niin minäkin! Kerro vielä, minkälaiset Instagram-kuvasi saavat eniten tykkäyksiä?

Selvästi suosituimpia ovat kuvat, joita ottaessa minulla on kiva fiilis ja hyvä olla itseni kanssa. Vaikkei kuvissa mielestäni näkyisikään se, että olen huonolla tuulella tai tunnen itseni läskiksi, niin Insta haistaa sen. Silloin tykkäysmäärä notkahtaa. Tämä voi kuulostaa aika airheadiltä, mutta välillä minusta tuntuu siltä, että Insta on sielun peili.

Taidan olla kanssasi samaa mieltä.

Joo. Sinne on turha ladata kuvia, joissa näyttää iloiselta, jos ei oikeasti ole iloinen. Insta haistaa huijauksen.

Hui! Kiitos tästä, Mikko, ja kivaa työpäivän jatkoa!

Kiitos samoin!

 

Seuraa Mikkoa Instagramissa: @2pintaa

Seuraa minua Instagramissa: @sipelolleri