Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää Snapchatistä, mutta et ole rohjennut kysyä

"Teen vaan näitä Snapchat-videoita. Tän täytyy loppua." 

— minä Snapchatissä tänään

(Ja eilen. Ja toissapäivänä. Ja sitä edellisenä.)

Tunnustan asian viimeinkin ihan virallisesti: olen koukussa Snapchatiin. 

Olenko ylpeä siitä?

En varsinaisesti. Mutta voin selittää.

Viime keväänä kaikki alkoivat kohista Snapchatistä. (Ja kun kirjoitan "kaikki", tarkoitan "pari tuntemaani ihmistä" ja "jokunen tyyppi Twitterissä tai jossain".) Keskusteluissa, jotka koskivat sosiaalista mediaa, ei käsitelty enää vain Facebookia, Elloa, Instagramia, LinkedIniä, Twitteriä ja Youtubea. Niissä käsiteltiin myös Snapchatiä. Kysyin ihmisiltä, että mikä se Snapchat oikein on. He sanoivat:

"Etkö sä muka tiedä? Siellä lähetellään toisille käyttäjille videoita ja kuvia. Sitten ne kuvat ja videot katoo."

"Ahaa", vastasin.

Suhtauduin Snapchatiin kuten suhtaudun mihin tahansa asiaan, joka ei ole minulle tuttu ja joka siksi vaatii minulta hieman perehtymistä: raivoamalla, etten todellakaan tarvitse mitään niin turhaa elämääni.

"Ei kiinnosta!" tiuskin ihmisille, jotka erehtyivät kysymään minulta, mitä mieltä olen Snapchatistä.

"Mitä minä muka tekisin applikaatiolla, joka ei edes säilytä kuviani ja videoitani? Minulla on muutakin tekemistä!" jatkoin ja tarkoitin sitä — minähän lähetin jo ystävilleni videoita ja kuvia WhatsAppissa jatkuvalla syötöllä. Eikö se riittänyt? Eikö mikään riittänyt?

Halusin huutaa: "OLEN VÄSYNYT! JÄTTÄKÄÄ MINUT RAUHAAN!" 

Niinpä patosin kaikki tunteet sisälleni ja mietin, pitäisikö minun kadota koko sosiaalisesta mediasta ja hakea huomiota vaihteeksi sillä tavalla. (En tehnyt sitä... tietenkään. On mahdollista, etten tule koskaan tekemään sitä. En vain pysty.)

Kaipasin jotain uutta — tai jotain vanhaa — en oikein tiennyt, mitä. Ikävöin sunnuntai-iltoja, jolloin Facebookiin saattoi kirjottaa, että sieluun sattuu ja sitäkin ikävöin, että voisin kertoa ajatuksistani ihmisjoukoille ilman, että sanojeni yhteydessä pitäisi olla kuva, jonka rajaamiseen ja filtteröimiseen joudun käyttämään vähintään minuutin — minuutin, jonka aikana yleensä ehdin unohtaa, mitä alun alkaen halusin sanoa.

Toukokuun lopussa tilanne kärjistyi ja yritin kirjautua sisään MySpaceen. En muistanut enää salasanaani, mikä teki minut entistä surullisemmaksi. Kesän alussa päätin antaa Snapchatille mahdollisuuden. Tein sen erään ystäväni innoittamana. Hän oli päättänyt ottaa selvää, mikä siinä Snapchatissä oli niin ihmeellistä ja latasi sen puhelimeensa. Tein samoin.

Aluksi Snapchat hermostutti minua. En tiennyt, mitä tarkoitti puhelimen ruudun yläosassa lukeva "My Story" enkä todellakaan jaksanut googlata asiaa, joten lähetin ystävälleni ja parille muulle seuraajalleni kuvia koirastani ruksaamalla heidän nimiensä vieressä olevia kuvakkeita. Nämä muut seuraajani olivat minulle "tuttuja" Twitteristä eli eivät kovin tuttuja. (Mukavia ihmisiä käsittääkseni kuitenkin. Terveisiä jos satutte tämän lukemaan.) 

Ehdin lähetellä Snapchat-seuraajilleni kuvia ja videoita viikon pari. Sitten yksi niiden vastaanottajista oli niin ystävällinen, että lähetti minulle yksityisviestin, jossa luki:

"Mahdatko lähettää tarkoituksella kuviasi ja videoitasi yksityisviesteinä? Ajattelin vain. Osan voisi varmasti laittaa myös My Storyn puolelle. Niin ne näkyisivät kaikille seuraajillesi yleisesti."

Minun ei siis tarvinnutkaan ruksata erikseen jokaista seuraajaani: yhdellä ainoalla klikkauksella luomukseni menivät My Story -osioon ja siten kaikkien seuraajieni ihasteltavaksi. Niille lukijoille, joille Snapchat ei ole tuttu, kerrottakoon, että Snapchatin yksityisviestiä voisi verrata Facebookin inboksiin saapuvaan sisältöön. Siksi muistelenkin näin jälkikäteen hieman kiusaantuneena aikoja, jolloin halusin tiedottaa henkilökohtaisesti ties kenelle, miltä koirani näyttää kun sen partaan on jäänyt piimää ja millä vauhdilla se kiikuttaa limaisia lelujaan luokseni. (Puolustuksekseni haluan kuitenkin kertoa, että jotkut ihmiset ovat aidosti sitä mieltä, että koirani on todella sympaattinen ja ilmeikäs tapaus. Ja sitten on niitä ihmisiä, joiden mielestä koirani näyttää aina presiis samalta eikä muutenkaan ole millään tasolla mielenkiintoinen olento. Suurin osa ihmisistä tuntuu kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään.)

Snapchatin idea alkoi hahmottua minulle. Käännekohta tapahtui eräänä kesäkuisena perjantai-iltana. Silloin ystäväni latasi Snapchatiin kuvan, jossa hän makasi sohvallaan turhautuneen näköisenä. Kuvatekstissä hän kysyi: "MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN KUULUU TEHDÄ?!"

Kysymys on tuttu jokaisen sosiaalisen median palvelun alkuajoilta. Kenen ensimmäisessä twiitissä ja Facebook-statuksessa ei muka lue: "Jaaha, täällä minäkin nyt sitten olen. Mitä täällä oikein tehdään?"

Sitä, mitä huvittaa.

En ole ainoa, joka on innostunut viime aikoina Snapchatistä. "Snäpin" vetovoimasta ovat kirjoittaneet hiljattain esimerkiksi Olli Sulopuisto, Marko Suomi ja Jari Lähdevuori. (Linkit teksteihin ovat nimien takana, kannattaa lukea!) Olen pitkälti samoilla linjoilla Ollin, Markon ja Jarin (joita toki kutsun tuttavallisesti etunimillä, puhunhan heistä usein) kanssa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö voisi ruotia yksityiskohtaisesti omaa suhdettani Snapchatiin.

Päätin siis listata syitä, miksi minä pidän Snapchatistä.

1. Snapchatistä löytyy monipuolista sisältöä. Koska Snapchat on aika uusi juttu, ei sen käyttäjillä (ainakaan niillä, joita itse seuraan) tunnu olevan paineita siitä, kuinka paljon heidän postaamansa kuvat ja videot miellyttävät seuraajia. Snapchatissä ei ole myöskään "tykkäyksiä". Moni käyttäjä tuntuu tekevän videoita puhtaasta tekemisen ilosta, minkä huomaa lopputuloksessa. Sisältö on rentoa. 

Sosiaalisen median palvelut ovat mielestäni parhaimmillaan silloin, kun kukaan ei vielä ole päättänyt, miten siellä "pitäisi" käyttäytyä. Siinä vaiheessa kukaan ei ole myöskään jatkuvasti jauhamassa, kuinka käyttäjät voivat haalia mahdollisimman paljon seuraajia ja näkyvyyttä eli rahaa.

2. Snapchat antaa realistisen kuvan ihmisten arjesta. Katselin yhtenä perjantai-iltana Snapchat-videoita, joissa nuoret naiset hengailivat kodeissaan. He kertoivat kuulumisiaan samalla kun juttelivat kissoilleen, siivosivat, katsoivat telkkaria, pyörivät netissä ja niin edelleen. 

Ajattelin, että onpa kivaa nähdä välillä tällaistakin — ihmiset kun eivät ole kovin äänekkäitä sosiaalisessa mediassa silloin, kun he eivät tee mitään erityisen fancyä. (Facebookia ja Instagramia seuratessa meinaan itsekin välillä unohtaa sen, ettei puoli Suomea nauti Helsingin keskustassa sushia samalla kun minä istun kotona flegmaattisena syömässä sipsejä ja katsomassa Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelmaa.)

3. Ihmisten elämien seuraaminen on viihdyttävää. Olen aika utelias, joten seuraan suurella mielenkiinnolla, miten eri tavoin ihmiset elämäänsä elävät. Sekin on siistiä, että voin katsoa Snapchatissä, kuinka ihmiset, jotka eivät tunne toisiaan, käyvät samoissa paikoissa. Siinä missä yksi videoi taideperformanssin Kiasmassa ja kirjoittaa kuvatekstiksi "Voi jeesus mitä roskaa", toinen postaa videon samasta esityksestä kommentoimatta sitä sanallakaan. (Ehkä hän piti performanssista?) Kaikki tämä saa Helsingin vaikuttamaan pieneltä ja sympaattiselta kaupungilta. (Ja vaikken nyt haluaisikaan kuulostaa siltä, että pohtisin paljon elämää ja kuolemaa ja sitä, kuinka pieniä me ihmiset lopulta tässä universumissa olemme, niin kirjoitan tämän kuitenkin: täällä me kaikki kuljetaan näitä samoja katuja ja eletään pieniä elämiämme yhden ja saman auringon alla ja joskus ollaan iloisia ja joskus surullisia ja joskus kohdataan toisiamme ja niistä kohtaamisista voi seurata jotain tai sitten ei seuraa mutta joka tapauksessa me ollaan kaikki aika pitkälti samassa veneessä kunnes kuollaan pois ja siksi toivonkin kaikille lähtökohtaisesti pelkkää hyvää. Loppu.)

4. Video valehtelee vähemmän kuin valokuva. Instagramin filtterihinkkaukseen tottuneena on rentouttavaa tehdä Snapchat-video aamukahvin ääressä ilman meikkiä. Selfieitä ottamalla ihminen voi muutenkin saada aika vinksahtaneen käsityksen itsestään. Myönnän, etten varsinaisesti iloitse siitä, että lähes aina kun avaan Snapchatin, näen ensimmäiseksi oman kaksoisleukani. (Joku voisi muuten oikeasti tehdä tuolle asialle jotain. Pelkään, että moni minun itsetuntoani surkeammalla itsetunnolla varustettu ihminen (onko heitä?) säästää Snapchatin takia rahojaan leuan rasvaimuun.)

Videolla on mahdotonta keskittyä pelkästään siihen, miltä näyttää. Ja kun ihmiset eivät keskity siihen, miltä he näyttävät, he voivat keskittyä esimerkiksi siihen, mitä he haluavat sanoa... mistä seuraa usein kiinnostavaa sisältöä. 

5. Snapchatissä voi avautua ja kuvitella, että juuri tämä ongelmani varmasti koskettaa todella suurta ihmismassaa, mikä on tietysti mieletöntä. Kaipaako väitteeni perusteluja? (En tiedä. Jos kaipaa, niin täältä tulee: Ensinnäkin avautuminen on mielestäni aliarvostettua ja toiseksi, vaikka selostaisikin mieluusti videolle elämästään päivin ja öin, voi silti aina jättää jotain kertomatta. Jos osaa.) 

Laulaja Lily Allen muuten postaa Snapchatiin aika paljon videoita. Monissa niistä hän makaa väsyneenä sängyssään, monissa taas bailaa kavereidensa kanssa Ibizalla ja missä milloinkin. Hän on selkeästi kuitenkin valinnut sen linjan, ettei tiedota Snapchatissä parisuhteensa tilasta — ja toisaalta, miksi tiedottaisikaan? Olen seurannut suurella mielenkiinnolla, kuinka brittilehdet spekuloivat Allenin ja hänen miehensä mahdollista eroa naisen Snapchat-käyttäytymisen perusteella. Videoiden suuresta määrästä huolimatta lehtien tekijät tuntuvat olevan yhtenä kysymysmerkkinä. In your face!

 

Lopuksi:

Innostuin viikko pari sitten flunssapäissäni vaahtoamaan Snapchatissä aika tavalla. Olin ollut suhteellisen paljon kaksin kotona koirani kanssa ja netissä oli tullut vastaan kaikenlaista. Minulle tuli sellainen fiilis, että nyt on aika sanoa pari valittua sanaa tästä maailmanmenosta. Joten avasin Snapchatin ja sanoin. Voin kertoa, että 10-sekuntisia videoita saa tehdä aika paljon kun haluaa kertoa, mitä mieltä on tavasta, jolla Suomessa käsitellään feminismiä ja käydä juurta jaksain läpi, millä kaikilla tavoilla sosiaalinen media vaikuttaa nuorten naisten itsetuntoon.

Vajosin Snapchat-suohon.

Liian moni sana tuli suustani vääränä enkä ehtinyt harkita jokaista lausetta, jonka lausuin. (Oikeasti, se kymmenen sekuntia on tosi lyhyt aika!) Kun olin tehnyt yhden videon, halusin paikata sitä toisella. Ja toista kolmannella. Ja kolmatta neljännellä. Ja, no joo, ehkä pointti tuli selväksi: tein sen viikon aikana varmasti tuhansia videoita. Joka kerta, kun yhden Snapchat-pätkän julkaisusta oli kulunut 24 tuntia ja se katosi bittiavaruuteen, huokaisin helpotuksesta.

Ihailemani taidekriitikko Jerry Saltz  on joskus sanonut: "I think that writing is a process that tells you what you think." 

Olen samaa mieltä. Siksi olen kirjoittaja enkä Snapchat-feimi. (Voi tietysti olla, että syitä on muitakin. En ole varma. En ehkä edes halua tietää.)

PS. Jutun ensimmäiseen lauseeseen sain idean Snapchat-käyttäjältä nimeltä @esamietti. Hän auttoi minua kun kerroin videolla, kuinka jumissa olen tämän jutun kirjoittamisen kanssa. Kiitti!

PPS. Itse käytän Snapchatiä nimellä @sipelolleri.