Mikko Vainio: "Instagram haistaa huijauksen"

Kun kuulin ensimmäistä kertaa sanan "instafeimi", puistelin päätäni epäuskoisena. Ajattelin, että eihän kukaan ihminen voi olla kiinnostava vain siksi, että lataa Instagramiin kuvia itsestään. Selostin ystävilleni tuohtuneena, että Benjamin Peltosen suosion täytyi olla merkki jostain suuremmasta: Ehkä kaikki toivo oli mennyttä? Ihmiset olivat menneet lopullisesti sekaisin.

Sitten jotain tapahtui...

Menin itse sekaisin. 

Tajusin tämän yhtenä yönä viime syksynä, kun jutustelin erään turistin kanssa yökerhossa. Törmäsin baaritiskillä ystävääni, kampaaja Mikko Vainioon. Esittelin Mikon turistille. "Mikko is kind of a local celebrity..." kuulin sanovani miehelle, ylpeyttä äänessäni. "HE'S BIG ON INSTAGRAM!!"

Olin starstruck. 

Tapahtuma jäi vaivaamaan minua. Tuntui, että siitä kannattaisi puhua jonkun kanssa. 

Kului kuukausia. Minä olin hiljaa. Kevään tullen olin valmis soittamaan Mikko Vainiolle. Meidän täytyi keskustella Instagramista.

Kuva: Niko Mitrunen

Moi Mikko! Ehtisitköhän puhua kanssani hetken?

Ai, moi! Olen töissä, mutta levitin juuri värin asiakkaani hiuksiin. Voin puhua samalla kun se vaikuttaa.

Hyvä! Muistatko, kun näimme syksyllä Kaikussa ja esittelin sinut sille turistille?

Joo, muistan... Mitä siitä?

Tapaaminen jäi askarruttamaan minua. Miten on mahdollista, että vaikka tunnemme toisemme, suhtaudun sinuun nykyään kuin julkkikseen? Kun näen sinut vaikka kampaajan hommissa, hämmennyn. Se tuntuu vähän samalta kuin ollessani Madonnan keikalla: sitä muistaa yhtäkkiä, että ai niin, Madonnahan on ennen kaikkea laulaja eikä pelkästään ihminen, joka vain on joka paikassa ja tuntee kaikki maailman ihmiset. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Kaikki on Instagramin syytä.

Joo, taidan ymmärtää! Joskus kun olen väsynyt ja minusta tuntuu, että olen ihan läävä, saatan itsekin katsoa Instagram-kuviani ja miettiä, että kuka tuo iloinen ja freesi ihminen on. Insta-Mikko elää omaa elämäänsä.

Ihan hullua. Sinulla on yli 6500 seuraajaa ja kuvat joita lataat Instagramiin, saavat helposti 100-300 tykkäystä. Miltä se tuntuu?

Ei se tunnu mitenkään ihmeelliseltä. Tarkastelen tykkäysten määrää aika analyyttisesti. Huomaan esimerkiksi tykkäysten tahdista aika pian kuvien lataamisen jälkeen, tuleeko niistä suosittuja vai ei.

Käytkö koskaan katsomassa sellaisten seuraajiesi tilejä, joita et tunne? 

En juuri ehdi tehdä sitä, mutta kyllä minua kiinnostaa, keitä he ovat. Olen saanut esimerkiksi rap-tyyppejä seuraajikseni sen jälkeen, kun KTZ on tägännyt minua kuviinsa.

Niin, olinkin aikeissa kysyä aiheesta. Mikä tämä KTZ-kytköksesi on? 

KTZ on yksi lempivaatemerkeistäni. Innostuin brändistä  vuosia sitten, kun tutustuin siihen Daniel Palillon Wunder-kaupassa. Sen jälkeen aloin käydä KTZ:n liikkeessä Sohossa aina kun olin Lontoossa. Siellä myytiin paitsi vaatteita myös levyjä, joita ihmiset vielä niihin aikoihin ostivat... Kerran Sohon myymälässä oli KTZ:n perustajiin kuuluva Sasko (Bezovski) ja aloin jutella hänen kanssaan. Sasko oli tosi rento ja tarjosi minulle viiniä. Join sitä siinä sitten aika paljon ja ostin liikkeestä lopulta kassillisen vaatteita. Aloin saada kutsuja KTZ:n näytöksiin muotiviikoille. 

Eikös Rihannakin ole KTZ:n fani?

Joo, Rihannalla oli juuri Coachellassa KTZ:n vaatteet yllään. Brändi on itse asiassa muuttunut valtavasti siitä kun itse tutustuin siihen. Nykyään se on high fashionimpi kuin ennen ja hinnat ovat sen mukaisia.

Tuntuuko sinusta koskaan, että Instagram on saanut liian suuren vallan elämässäsi?

Jossain vaiheessa tuntui, mutta viime aikoina olen kärsinyt Insta-kyllästymisestä. Alkuvillitys kesti tosi kauan, mutta enää en ehdi selata kuvia niin paljon kuin ennen. Ärsyttää, että kavereideni kuvat menevät minulta ohitse. Olenkin yrittänyt vähentää seurattavieni määrää.

Se on tosi vaikeaa!

Niin on! Maailmassa on niin paljon hulluja ja hassuja tyyppejä, joiden elämää on kiva seurata Instagramin avulla. Pelkään, että ihmiset pitävät minua töykeänä, jos lopetan heidän seuraamisensa... 

Niin minäkin! Kerro vielä, minkälaiset Instagram-kuvasi saavat eniten tykkäyksiä?

Selvästi suosituimpia ovat kuvat, joita ottaessa minulla on kiva fiilis ja hyvä olla itseni kanssa. Vaikkei kuvissa mielestäni näkyisikään se, että olen huonolla tuulella tai tunnen itseni läskiksi, niin Insta haistaa sen. Silloin tykkäysmäärä notkahtaa. Tämä voi kuulostaa aika airheadiltä, mutta välillä minusta tuntuu siltä, että Insta on sielun peili.

Taidan olla kanssasi samaa mieltä.

Joo. Sinne on turha ladata kuvia, joissa näyttää iloiselta, jos ei oikeasti ole iloinen. Insta haistaa huijauksen.

Hui! Kiitos tästä, Mikko, ja kivaa työpäivän jatkoa!

Kiitos samoin!

Seuraa Mikkoa Instagramissa: @2pintaa

Seuraa minua Instagramissa: @sipelolleri

"Puhutaan MINUN rinnoistani"

Muistan, kuinka 90-luvulla iltapäivälehtien viikonloppupainosten kansissa poseerasi usein Anu Saagim. Hän hymyili kuvissa kauniisti ja haukkui samalla suomalaiset naiset (ja joskus miehetkin) maanrakoon. Ajattelin silloin, että siinäpä vasta törkeä nainen, ja niin tuntuivat monet muutkin ajattelevan. Suomalaiset tuhahtelivat otsikot luettuaan, että jaahas, selvä... "Hyvä se sinun on tulla sanomaan... Sinä olet naimisissa Ristomatti Ratian kanssa ja niin edelleen... Vai että korkokenkiä pitäisi käyttää... Tulepas kuule tänne meidän kylälle niissä hienoissa vaatteissasi käyskentelemään ja katsotaan, vieläkö olet samaa mieltä..." 

Jossain vaiheessa tajusin, että lehdet ottivat Saagimiin yhteyttä aina, kun kaivattiin tyyppiä, joka takuuvarmasti sohaisisi muurahaispesää. Lehdet menisivät kaupaksi, kun Saagim olisi niiden kansissa provosoimassa suomalaisia. Kun ymmärsin tuon, jätin Saagimin mielipiteet omaan arvoonsa. Välillä jopa ilahduin kun näin hänet taas jonkun lehden kannessa vaahtoamassa: "Anu Saagim ei siis ole edelleenkään päässyt sen yli, ettei kaikkia ihmisiä kiinnosta se, miltä he näyttävät", ajattelin. "Mikä tunteenpalo!"

Sitten tuli internet. 

Internetin myötä kuka tahansa saattoi loukata suurtakin ihmisjoukkoa kätevästi vaikka kotisohvalta. Netissä provosoimisesta tuli niin yleistä, että sille löytyi oma nimikin: trollaaminen.

Netissä huudellaan niin paljon kaikenlaista, että harvasta asiasta jaksaa edes tuohtua. Siksi ajattelin, että kun Maisa Torppa -niminen nainen kirjoitti blogiinsa jotain niinkin älyvapaata kuin "kyllä kunnon naisella isot tissit olla pitää", ei kukaan kiinnittäisi siihen huomiota. 

Harhaluulo. 

Ihmiset menivät sekaisin: Blogilinkkiä jaettiin ja vastineita kirjoiteltiin. Alkoi keskustelu tisseistä, eikä kenen tahansa tisseistä... vaan omista tisseistä.

Yksi jos toinenkin nainen halusi julistaa sitä, ettei rintojen koolla ole mitään merkitystä. Ja samaan aikaan he tekivät numeron omista rinnoistaan.

"Minä voin kyllä ihan omasta kokemuksestani sanoa, että kyllä pienirintaisenakin voi tulla rakastetuksi..."

"Minä en ottaisi silikoneja mistään hinnasta!"

"Minä olen ylpeä omista rinnoistani..."

Miksi jonninjoutava blogikirjoitus sai aikaan sen, että ihmiset alkoivat ruotia suhdettaan omiin rintoihinsa? Siksikö, että he saivat viimeinkin "hyvän" syyn tehdä niin?

Blogikirjoitukset siitä, kuinka vähän rintojen koolla on merkitystä, eivät ole mielestäni kovin vakuuttavia, kun niiden yhteydessä on kuvia, joissa bloggaaja poseeraa itse. Kuvien tarkoitus kun lienee ihan sama kuin mikä oli Maisa Torpan kirjoituksenkin tarkoitus: saada huomiota.

Minä. Minä. Minä.

Minä ja minun isot rintani.

Minä ja minun pienet rintani.

Minä olen seksikäs siinä missä sinäkin!

Ja kaikki tämä yhden Maisa Torpan typerän kirjoituksen takia. Kuka edes on Maisa Torppa?!

Välillä tulee ikävä niitä lauantai-iltapäiviä 90-luvulla, jolloin menin äidin kanssa Citymarketiin. Kassalla näin lehden, jonka kannessa Anu Saagim räyhäsi. "Suomalaiset eivät osaa pukeutua ja miehet ovat juntteja", oli muistaakseni Saagimin pointti. (Saatan olla väärässäkin, mutta tällainen mielikuva minulle jäi.) Luin otsikon ja siirryin liukuhihnan päähän pakkaamaan ostoksia. Mietin, että mikähän tuon Saagimin ongelma on. Viimeistään siinä vaiheessa kun söin kotona grahamleipää, olin unohtanut koko Anu Saagimin. 

Onneksi.

Mies, näin puhut naiselle

Vietin eilen iltaa parissa baarissa. Tuli juteltua ihmisten kanssa. Äsken, kun kävelin koiran kanssa ulkona ja päähäni vähän sattui, aloin muistella erästä keskustelua, jonka eilen kävin.

Nojasin baarin seinään ja join Coronaa. Kirjoitin Twitteriin ajatuksia, joita baarissa olo minussa herätti koska en voinut sanoa niitä ystävälleni. Hän oli nimittäin tanssimassa.

Mies tuli viereeni. Hän esitteli itsensä ja sanoi, että hänen ystävänsä taitaa olla tanssimassa minun ystäväni kanssa. Vastasin, että okei, saatoinkin nähdä hänen ystävänsä aiemmin juttelevan minun ystäväni kanssa. Mies sanoi:

"Kuule, minä ja kaksi kaveriani ollaan tässä vietetty iltaa. Ennen kun tultiin baariin, mietittiin, että mitä me sanotaan tänään naisille kun mennään puhumaan niille. Siis minähän olen varattu mies, mutta koska kaverit ovat sinkkuja, niin tätä tuli yhdessä mietittyä. No, me sitten päätettiin että kysytään naisilta, että mikä heidät on viimeksi tehnyt onnelliseksi. Ja nyt kun me ollaan pitkin iltaa kysytty naisilta asiaa, niin ollaan saatu osaksemme lähinnä nyrpeitä ilmeitä. Tuntuu siltä, etteivät ihmiset edes huomaa sitä, milloin he ovat onnellisia... kai he muuten osaisivat vastata kysymykseen! Todella surullista, jos ihmiset elävät elämänsä ilman että he edes pysähtyvät kiinnittämään huomiota siihen, ovatko he onnellisia vai eivät. No mutta, niin... kerrohan, mikä sinut on viimeksi tehnyt onnelliseksi?"

Sanoin miehelle, että mielestäni on vaivaannuttavaa alkaa puhua tuollaisesta asiasta täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Miksi kukaan haluaisi avata sielunsa syöverit heti sen jälkeen kun on hädin tuskin ehtinyt kertoa toiselle etunimensä? Sanoin miehelle, etten näin ollen ihmettele naisten nyrpeitä reaktioita. Sen sijaan ihmettelen sitä, miksi miehen ja hänen ystäviensä täytyy ylipäänsä miettiä etukäteen, mitä he voisivat naisille sanoa. Kerroin tämänkin miehelle. Hän näytti yllättyneeltä. Naisiinhan pitäisi tehdä baarissa vaikutus! Ja kun hän nyt puhui avoimesti aiheesta minulle, naiselle, minun olisi pitänyt ilmeisesti kertoa hänelle, miten taika tapahtuu... HÄN OLI RATKAISEMASSA SALAISUUTTA, JOTA ME NAISET OLIMME VARJELLEET VUOSITUHANSIEN AJAN.

Tai sitten ei ollut... koska ei ole olemassa mitään sellaista salaisuutta.

Sanoin miehelle, että ehkä hän ja hänen ystävänsä voisivat puhua naisille tavalla, jolla he muutenkin puhuvat ihmisille: milloin mitenkin. Olisi aikamoista yleistystä ajatella, että kaikkiin naisiin, miten monta miljardia heitä (tai siis meitä) nyt maailmassa onkaan, voisi tehdä vaikutuksen jollain tietyillä asioilla... saati sitten joillain tietyillä sanoilla. Sitä paitsi eikö keskustelusta tule väkisinkin vähän epäluonnollinen, jos se aloitetaan repliikillä, jota on harjoitellut ystävineen saunanlauteilla tuntikausia? 

Tuli mieleen tämä Henry Laasasen kirjoitus, jonka luin pari päivää sitten. Laasanen oli tullut surulliseksi nähtyään, kuinka Satuhäiden viime jaksossa "renttu" meni naimisiin. "Rentun" likaiset vitsit saivat hänen vaimonsa nauramaan. Laasanen tuli siihen tulokseen, että "näköjään naisen hurmaamiseksi riittää, että mies vetää estotta junttia renttulinjaansa - silloin nainen tulkitsee miehen edustavan fiksua ja filmaattista johtajatyyppiä". Silloin "hiljaista nörttiä hatuttaa".

Epäilemättä.

En kadehdi miehiä, jotka uskovat että asiat ja naiset ovat ihan oikeasti noin mustavalkoisia. Samoin voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa on aloitella "hauskaa" iltaa ystäviensä kanssa miettimällä, kuinka nainen valloitetaan. "Kun ne naiset, ne ovat niin kummallisia olentoja... Mitä hittoa me niille sanottaisiin..."

Argh! ME OLEMME VAIN IHMISIÄ! Ihmisten kanssa puhutaan asioista, joita mieleen juolahtaa! Toiset keskustelut ovat antoisampia kuin toiset, eikä sillä ole omien kokemusteni mukaan lopulta hirveästi tekemistä sen kanssa, mikä lause sanotaan ensimmäisenä ääneen.

Pelkästään eilinen iltani ulkona todistaa sen. Siksi kirjoitan seuraavaksi kolme keskustelua, jotka kävin eilen baarissa miesten kanssa. Naisena ja ihmisenä.

Keskustelu numero 1.

Nojaan (taas) baarin seinään. Minulla on (taas) Corona-pullo kädessäni. (Mikä sattuma! Olin sentään eri baarissa kuin mistä aiemmin kirjoitin.... kävinhän eilen kunnolla BILETTÄMÄSSÄ! Olen fun-loving!) Mies tulee sisään baariin ja pysähtyy kohdalleni.

Mies: "Moi!"

Minä: "Moi! Ja hyvää pääsiäistä."

Mies: "Kiitos samoin! Minkälainen on pääsiäinen ollut tähän mennessä?"

Minä: "Aivan mieletön."

Mies: "Aivan mieletön? Sä nojaat baarin seinään."

Minä: "Niin."

Mies: "No, mä tästä varmaan lähden tiskille! Nähdään!"

Minä: "Nähdään!"

Emme nähneet.

Tuo oli aika tyypillinen keskustelu, jonka käyn baarissa: Reippaan oloinen ihminen tulee juttusilleni ja kysyy kuulumisiani. Koska en ole small-talkin ystävä (pystyn kyllä puhumaan small talkia, jos siitä maksetaan mutta vapaa-ajalla en millään jaksaisi käyttää siihen energiaani), vastaukseni saattavat välillä kuulostaa oudoilta... jollei keskustelukumppanini nyt satu olemaan ajatustenlukija tai muuten vain onnistu huomaamaan jostain pienestä sävystä äänessäni, että kun sanon pääsiäisen alkaneen aivan mielettömästi, tarkoitan sitä, että se on ihan jees muttei nyt mikään tajunnanräjäyttävä kokemus kuitenkaan.... koska miten pääsiäinen nyt voisikaan olla aivan fantastinen? En tiedä. Tavallaan kyllä pääsiäinen on yksi lempipyhistäni, mutta se oli tosiaan tuossa vaiheessa vasta pääsemässä alkuun. Myöhemmin tajusinkin, että olin unohtanut, kuinka paljon oikeasti tykkään pääsiäisestä! (Jälkeenpäin ajatellen oli ehkä ihan hyväkin, että vastasin pääsiäisen olleen ainoastaan "aivan mieletön".)

Keskustelussa oli kaksi ihmistä, eikä kumpikaan meistä tehnyt mielestäni mitään "väärää". Se ei juuri eronnut seuraavasta keskustelusta, jonka kävin toisen miehen kanssa, mutta joka kuitenkin päättyi hyvin eri tavalla.

Keskustelu numero 2.

Istun baarin pöydän ääressä. (Olen vaihtanut paikkaa!) Mies tulee luokseni.

Mies: "Moi! Mä oon XXXX, mikä sun nimi on?"

Minä: "Moi! Mun nimi on Sisko."

Mies: "Okei! Onko ollut kiva ilta? Me ollaan menossa Kaikuun!"

Minä: "On kyllä ollut aivan mieletön pääsiäinen."

Mies: "Mä en suoraan sanottuna nyt jaksa käydä täällä mitään keskusteluita, mutta lähde mun kanssa kahville huomenna tai ylihuomenna!"

*mies kaivaa puhelimensa esiin*

Minä: :O

Mies: "Mikä sun numero on?"

*mies alkaa räpeltää puhelintaan ja painaa Suosikit-kohtaa*

Minä: "Ai tallennatko sä mut sinne suosikkien joukkoon saman tien? Ihanaa."

Mies: "Mulla on uusi puhelin enkä vielä osaa käyttää tätä..."

Minä (samalla kun kurkin taas hänen puhelimensa näyttöä): "Sulla on siellä Tinderkin!"

Mies: "No joo mutta en mä jaksa sitä. Tämä on kätevämpää..."

*mies kirjoittaa puhelimensa yhteystietoihin "Sisko" ja antaa puhelimen minulle*

Minä (näpyteltyäni numeroni ruudulle): "Siinä on."

Mies: "Hyvä! Laitan sulle viestiä!"

Minä: "Ookoo!"

*mies poistuu*

Mitä ihmeellistä tuossa keskustelussa oli? Ei juuri mitään. Annoin miehelle numeroni, koska hän oli ihan järkevän oloinen ihminen ja koska symppaan ihmisiä, jotka ovat väsyneet Tinderiin. (Olen itsekin kyllästynyt tuijottelemaan ihmisiä ruudulla ja miettimään, minkälaista heidän kanssaan voisi olla sen sijaan, että olisin heidän kanssaan oikeasti.) En myöskään ajattele, että minun olisi pitänyt jotenkin "testailla" miestä. Miksi olisi pitänyt? En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi miehen olisi pitänyt tulla luokseni ja murjaista vuosisadan vitsi tai kysyä minulta joku kysymys, jota en olisi osannut odottaa. ("Milloin viimeksi tunsit itsesi onnelliseksi..." Hmmmmmm nyt täytyy ihan pysähtyä miettimään...) Toki voi olla, että jotkut naiset innostuvat miehestä, joka kertoo heille ensitöikseen, mitä tapahtui kun suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen menivät saunaan tai jotain vastaavaa, mutta miten miten MITEN sellainen voisi vedota kaikkiin naisiin? Ei mitenkään!

Kolmannen keskustelun kävin miehen kanssa baarissa, kun illan viimeinen hidas jo soi. Se oli Twin Peaksin tunnuskappale ja minä ajattelin, että onkohan ulkona paljon vapaita takseja tähän aikaan. 

Keskustelu numero 3.

Nojaan baarin seinään. (Onko kädessäni taas Corona-pullo? En muista... koska olin juonut niitä useampia tuohon mennessä.) Mies tulee luokseni.

Mies: "Lähe tanssimaan."

Minä: "Ööööh. En mä pysty. En osaa kuvitella itseäni 'tanssimassa' Twin Peaksin tunnuskappaleen tahtiin."

*mies ottaa minua kädestä kiinni, vetää minua tanssilattialle päin ja katsoo minua vihaisesti*

Mies: "Tuu. Ei tätä tanssia tartte."

Minä: "Mutta sähän pyysit mua nimenomaan tanssimaan."

*mies lähtee pois*

Erittäin tyypillinen baarikeskustelu minulle. En vetänyt tuostakaan sen kummempia johtopäätöksiä kuin että tuo yksittäinen mies ei ollut niin tarkka siitä, minkä kappaleen tahdissa hän tanssii kun taas minä olen. (Kuten sanottu, en vaan tahdo painautua keneenkään ihmiseen samalla kun Twin Peaks -musiikki soi.)

Tämä kaikki siis tiedoksi Henry Laasaselle ja miehille, jotka miettivät mitä naisille voi sanoa. Monia asioita, kuten huomaamme.

Enkä edes aloita siitä, ettei miehen oikeasti tartte aina tulla mun luokseni. Ei se ole niin justiinsa. Joten ehkä me voidaan rauhottua?

Puhelu mummille

Lataan aika usein sosiaaliseen mediaan kuvia mummostani. Tänään kun kävin hänen luonaan, ajattelin, että voisin joskus kirjoittaa hänestä enemmänkin. Kysyin, voisinko haastatella häntä illalla puhelimessa ja kirjoittaa siitä jutun nettisivuilleni. Hän sanoi, että kai se sopii.

Siispä soitin mummilleni.

Moi! Mitä olit tekemässä?

Televisiota tuijotin. Arto Nyberg ja Matti Nykänen ovat siinä 100 päivää ilman viinaa -ohjelmassa. En ole sitä seurannut, mutta jotain kuuntelin. 

Mitä katsot mieluiten televisiosta?

Luonto-ohjelmia. Kasvit ja suot kiinnostavat minua eniten, mutta katson kaikkia ohjelmia, jotka käsittelevät luontoa. Nykyisten kameroiden ja välineiden kanssa kuvaajat pääsevät eläinten pesiinkin.

Mistä televisio-ohjelmista et pidä?

En pidä tappeluista: lauantai-iltaisin tulee puukotuksia sun muita. En myöskään pidä murhista ja rikoksista enkä kauheasta seksisöhinästä. Mielestäni murhaamiset ja tuhoamiset eivät rakenna ketään mihinkään suuntaan. Ennen olisi sanottu, että sellaiset ohjelmat ovat epäsiveellisiä, mutta nykyisin ei siveellistä kai olekaan enää. Onko sitä sanaa enää edes olemassa? 

Olet 92-vuotias. Se on aika paljon. Ovatko vuodet kuluneet hitaasti vai nopeasti?

Noh, useimmiten nopeasti. Tietysti on jaksoja, jolloin aika kuluu hitaammin, mutta jälkeenpäin kun ajattelee, niin aika on kulunut liiankin nopeasti. Ei ole aina ehtinyt pureskella tilanteita tarpeeksi, on joutunut nielemään ne kesken pureskelun. Nykyään kaikki tapahtuu vauhdikkaasti. Ennen kun ei ollut televisiota tai radiota, oli ihan eri tahti.

Missä hitaampi tahti näkyi?

Koko elämisessä. Hevosilla kuljettiin paljon, kesällä kärryillä ja talvella reessä. Kylällä oli 30-luvulla muistaakseni yksi auto. Linja-autot tulivat vasta sotien jälkeen ja polkupyörillä kuljettiin pitkiäkin matkoja. Kiirettä oli silloin, jos ihmiset tai eläimet loukkaantuivat tai synnyttivät, samoin, kun piti saada heinät kuivattua ja latoon. Ei ollut koskaan sellaista, ettei kukaan oikein ehtinyt mihinkään.

Olet ollut pitkään kasvissyöjä. Milloin lopetit lihan syömisen ja minkä takia?

Olen nyt ollut suunnilleen 50 vuotta kasvissyöjä lukuun ottamatta yhtä syksyä, jolloin noudatin Atkinsin dieettiä. Se tapahtui 70-luvulla. Kalaa syön. Lopetin lihan syönnin eettisistä ja terveydellisistä syistä. Luulen, että kasvisdieetti on tehnyt nivelilleni hyvää. Kun hoidin huushollia lapsena, minun piti kerran puhdistaa teurastetun vasikan pää. Ensin minun täytyi halkaista se. Pienen vasikan pää oli niin kaunis… ja siinä sen silmät möllöttivät. En voinut ymmärtää teurastamista. Näen tapahtumasta edelleen painajaisia.

Mikä on parasta ihmisissä?

Ihmisissä? Läheisyys ja mutkattomuus ja se, että ihmiset ymmärtävät muutakin kuin itseään. Hienoja piirteitä ovat myös avarakatseisuus, rehellisyys, persoonallisuus ja vilpittömyys.

Entä mikä huonointa?

Sellainen "lipevyys." Miten mie nyt sanoisin? Sellainen, että on kuuntelevinaan ja ymmärtävinään, muttei oikeasti kuuntele eikä ymmärrä.

Mikä on lempivaatteesi?

Ne tietysti vaihtuvat. Ennen sotia oli järkevää ja kaunista, yksinkertaista muotia. Silloin ompelijat tekivät vaatteet.

Olet sanonut, että kirjat ovat kuin kavereita. Mitä tarkoitat sillä?

Olen aina tykännyt kirjoista. Isäni luki paljon kun olin pieni ja minä ajattelin, että olisipa minulla paljon kirjoja. Koska ei ollut radiota eikä televisiota, kirjoista sai kaiken tiedon ja taidon. Kun aloin saada kirjoja lahjaksi ja ostetuksi, ajattelin, että se oli kerta kaikkiaan hohdokasta. Parhaimmillaan kirjan lukeminen voi antaa mielekkyyttä elämiseen ja muuttaa sen suuntaa.

Mitä terveisiä haluat lähettää ihmisille, jotka lukevat tämän haastattelun?

Enpä tiedä tällaisesta "haastattelusta"... En tiedä, kenelle kohdistaisin terveiset.

Niin, se ei tietenkään ole kovin helppoa. Kiitos tästä!

Kiitos!

Tervetuloa nettisivuilleni

Suosittelen kaikille omien nettisivujen perustamista. Erityisesti suosittelen perustamaan sellaiset nettisivut, joilla esiintyy omalla nimellään ja kasvoillaan. Prosessin aikana pääsee kokemaan suuria tunteita. 

Ainakin minulle kävi niin.

Ensin ajattelin, että onpa mahtavaa saada vähän omaa tilaa nettiin! "Katsokaa! Täältä tulen!" riemuitsin itsekseni. En malttanut odottaa, että pääsisin kirjoittamaan juttuja. "Tällä sivulla saan tehdä mitä tahdon", tuumin. "Kukaan ei tule minulle sanomaan: 'Kuule, SOMESSA ei kannata kirjoittaa tuollaisia asioita... SOMESSA ei pidä vaivata toisia ihmisiä ongelmillaan... Se on epäkohteliasta!'" Halusin sanoa jo alkuun suorat sanat yhdestä jos toisestakin tapauksesta. Tuntui ihanalta kun tiesin, että olisin vapaa tekemään niin. 

Sitten aloin miettiä, miten esittelisin itseni. Sekin oli ihanaa: periaatteessahan omilla nettisivuillaan voi keksiä itsensä kokonaan uudelleen! Mietin, mitä kaikkia asioita elämässäni korostaisin. Kertoisinko käyväni joogaamassa? Paljastaisinko, mistä tulen onnelliseksi? Mainitsisinko, mitkä kaikki lehdet ovat julkaisseet kirjoittamiani artikkeleita? Entä olisiko mieletöntä, jos luettelisin kaikki julkkikset, keitä olen toimittajan työssäni tavannut? "Olisi!" ajattelin. "Sellainen ihminen minä olen! Urheilullinen, sosiaalinen ja reipas! Viimeinkin asianlaita selviää koko maailmalle! Tiedä vaikka minusta tulisi BRÄNDI! Minusta tulee RIKAS!"

Kaikki oli ihanaa.

Ongelmat syntyivät, kun pyörittelin näitä juttuja päässäni liikaa. En enää ollut varma siitä, miksi ylipäänsä halusin omat nettisivut. Mietin, miksei minulle riitä, että avaudun Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä. Ajattelin, ettei minulla oikeastaan edes ole mitään sanottavaa. "Pitääkö sitä koko ajan olla jostain vaahtoamassa?!" kysyin itseltäni. "Ja miksi kuvaat päivittäin pärstääsi ja lataat niitä kuvia nettiin?! Sisko! Katso nyt itseäsi, aikuinen ihminen! Sinä et ole mikään Benjamin Peltonen!" 

Ahdisti. Tuntui siltä, ettei minulla ollut enää hajuakaan siitä, mitä olin tekemässä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä olisi parempi unohtaa omat nettisivut — ja samalla kadota koko internetistä. 

Nettisivuni olivat kuitenkin juuri valmistuneet. Näytin niitä ystävälleni. Hän sanoi, että hienothan nuo ovat ja kysyi minulta, mitä aion sivuille kirjoittaa. "Öööh, no siis... ainakin mielipiteitäni... luulisin", vastasin hänelle.

Ahdisti taas.

Sitten tajusin, ettei mun edes tarvitse tietää heti, mitä kaikkea täällä tulee tapahtumaan. Jos minulla on mielipiteitä (kuten joskus on), voin kirjoittaa niistä tänne. Jos haluan jakaa täällä musiikkivideon, voin tehdä niin. Ja jos tekniikka kehittyy esimerkiksi siten, että täällä pystyy joskus pelaamaan Onnenpyörää, ei sekään ole pois suljettua. Juuri siinä piilee internetin hienous. Sen ymmärrettyäni näiden nettisivujen perustaminen tuntui taas hyvältä idealta. 

Siispä kirjoitin tämän ensimmäisen merkinnän ja päätin julkaista sen, vaikka jännitti ihan kamalasti.